Hyväksytkö itsemurhan

[jonesb]

En hyväksy sitä, että muut ihmiset voivat pidättää itsellään oikeuden tuomita itsemurhaajaa. Mielestäni se on henkilökohtainen ratkaisu eikä sitä sinällään voi tuomita, paheksua tai hyväksyä. Toisaalta jos itsemurha on tehtyä, on sen tuomitseminen, paheksuminen tai jopa hyväksyminenkin täysin turhaa - mikään ei tuo henkilöä takaisin. Sen sijaan olisi paljon järkevämpää keskittyä pohtimaan miksi tällainen ratkaisu on tehty ja mikä siihen on johtanut. Itsemurha tilastotkin varmaan "kaunistuisivat", mikäli huomio keskiettäisiin tuomitsemisen sijasta syihin ja niihin vaikuttamiseen.

[ompponainen]

EOs valintani.

Hyvin vaikea kysymys.
Olen saanut myös tuon jonkun toivoman "lahjan" syövän. Ja kas kummaa, halusinkin elää, elää, elää, elää!
Ja vielä olen saanutkin
Aahh sitä ihanuutta herätä vesisateiseen, pimeään, tuuliseen aamuun. Vain herätä Mitä väliä säästä.
Olen miettinyt että kun lähden, minusta ei jää mitään. Ei mitään. "Minuus" katoaa. Kukaan ei enää ajattele minun ajatuksiani.
Ne ovat silloin poissa. Pihan puut kasvavat, kukat kukkivat, aurinko nousee, linnut, minun lintuni laulavat, mutta en ole sitä kuulemassa. Se oli pelottavaa.
Toivon että sitten kun aika tulee, olen tuohon kaikkeen valmis. Täydelliseen luopumiseen.

Ihmisen joka on tilanteessa missä ei tunnu oleva muuta ratkaisua, toivon löytyvän jotain joka antaa merkitystä huomiselle. Heräämiselle uuteen päivään, vesisateeseenkin. Siellä jossakin on varmaan jotakin. Se vaan pitää löytää. Se minuus jota arvostaa. Sen ei saisi antaa hävitä. Se on ainutlaatuinen. Sitä ei ole toista.
Topikin aloittajalle toivon minäkin voimia löytää ja rakastaa omaa ainutlaatuista itseään.

Olen kokenut suurta ruumiillista tuskaa. Mutta se oli vain hetkellistä. Mutta silloin ymmärsin että ihmisellä pitäisi mahdollisuus päättää. Siinä tapauksessa että tuskat jatkuvat loputtomiin eikä helpotusta ja paranemista koskaan tule, milloin hän nukkuu ikiuneen.

[Erño]

Jos itsemurha tuntuu ainoalta ratkaisulta tilanteeseen, niin se ei välttämättä sitä ole. Katsokaa vaikka The Mist -leffan loppupätkä

[vinouma]

Eli yleinen mielipide on, että itseään ei saisi surmata - mutta toisaalta ei saisi elää sossunkaan rahoilla? Mitä hittoa masetunut työkyvytön voi tehdä? Minusta valtio voisi jopa antaa eutanasiaa kroonisesti masentuneille. Se olisi inhimillistä. Lopetetaanhan elinkyvytön koirakin, niin miksei ihmistä? Maailma on tupaten täynnä possea, ja jos yksi elämänhaluton länsimainen tyyppi haluaa päättää päivänsä, niin mitä sitten? Joillekin saattaa tulla paha mieli, mutta elämä on. Kukaan ei luvannut sulle ruusutarhaa.

Nyt kun jälkeenpäin analysoin kysymyksen asetteluani, tulee mieleeni, että mitä hyväksyttävää itsemurhassa edes on? Jos joku ei hyväksy itsensä tappamista, hän on tuskin kokenut vakavaa mielisairautta.

/V

[Pasteur]

...mutta toisaalta ei saisi elää sossunkaan rahoilla? Mitä hittoa masetunut työkyvytön voi tehdä?

Ottamatta kantaa itsemurhaan, vaan ainoastaan ko lainaukseen: Mikäli ihminen on psyykkisistä syistä työkyvytön tulisi tietenkin järjestelmämme tukea häntä jonkin oikean turvaverkon kautta. Esim työkyvyttömyyseläke, jonkin sortin sairauslomakorvaus kelalta tms. Mikäli työkyvyttömät voitaisiin turvata jonkin oikeutetun oikean turvaverkon kautta ja työhaluiset työttömät työttömyyskorvauksen kautta, niin saataisiin se sossukin jo pikkuhiljaa lopetettua.

[Paapa]

a - mutta toisaalta ei saisi elää sossunkaan rahoilla?

/V

Me rahoitamme sossun itse ja se on tarkoitettu ihan käytettäväksi. Ei ole mitenkään hävettävää. Tämä taas tämmöinen mielipide, itse en ole käyttänyt, mutta en häpeäisikään. Sen ei pitäisi olla aiheena synkkiin mietelmiin. Voimaa kuitenkin!

[Crimson]

Eli yleinen mielipide on, että itseään ei saisi surmata - mutta toisaalta ei saisi elää sossunkaan rahoilla? Mitä hittoa masetunut työkyvytön voi tehdä? Minusta valtio voisi jopa antaa eutanasiaa kroonisesti masentuneille. Se olisi inhimillistä. Lopetetaanhan elinkyvytön koirakin, niin miksei ihmistä? Maailma on tupaten täynnä possea, ja jos yksi elämänhaluton länsimainen tyyppi haluaa päättää päivänsä, niin mitä sitten? Joillekin saattaa tulla paha mieli, mutta elämä on. Kukaan ei luvannut sulle ruusutarhaa.

"Yhteiskunnan sivistyksen tasoa mitataan sillä, kuinka se huolehtii vähäosaisista" vaimiteseoli.

Nyt kun jälkeenpäin analysoin kysymyksen asetteluani, tulee mieleeni, että mitä hyväksyttävää itsemurhassa edes on? Jos joku ei hyväksy itsensä tappamista, hän on tuskin kokenut vakavaa mielisairautta.

Minulla on kokemuksia itsemurhasta aivan lähipiiristä. Vaikka en voi "hyväksyä" tekoa, voin jollain tapaa "ymmärtää", miksi hän kyseiseen ratkaisuun päätyi (vaikka olenkin asiasta täysin eri mieltä ja homman olisi voinut hoitaa toisinkin). Noissa lainausmerkit siksi, että kyseiset termit ovat varsinkin tässä yhteydessä hyvin moniselitteisiä.

Joku viisas on muuten sanonut myös, että itsemurha on ainoa virhe, jota ei voi katua. Tuonkin voi käsittää monella tavalla. Minä ajattelen asian niin, että vaikka asiat vaikuttavat lohduttomilta, joku päivä ne vielä voivat olla paremmin. Aurinkokin paistaa vaikkei sitä näy vaimitensemeni.

Mutta se on varma, että ihminen joka itsemurhaan päätyy, ei ajattele asioita samalla tavalla kuin me muut. Emme oikeasti siis voi asettua hänen asemaansa ja käsittää miksi hän teki niin itsekkään ratkaisun, miksi hän ei ajatellut miltä meistä muista tuntuu, jne, jne.

[Jone]

Sikäli jos on edes pieni toivo että huominen päivä voi olla parempi niin itsemurha on äärimmäisen itsekäs teko. En voisi perustella itselleni miksi jättäisin kaikki ympärilleni kärsimään ja antaisin pois sen mikä on kaikkein kallein. Elämä ei ole mikään vipu joka käännetään pois siksi aikaa kun ei kiinnosta. Toisaalla joku rimpuilee henkensä pitimiksi syöden matoja ja juoden likavettä. Minä ainakin kunnioitan elämää niin paljon ettei moinen saa minulta hyväksyntää. Oma isä meni noin eikä yli kymmenen vuodenkaan jälkeen ole ollut viikkoa elämässäni etten olisi pohtinut asiaa että miksi näin piti käydä.

[Repe Ruutikallo]

Jos itsemurha tuntuu ainoalta ratkaisulta tilanteeseen, niin se ei välttämättä sitä ole. Katsokaa vaikka The Mist -leffan loppupätkä

Se loppu oli tosiaan veret seisauttava. Kerrassaan!
Mistin kuvaama tilanne on kieltämättä kaukaa haettu, mutta Erñon tarkoittamana esimerkkinä mitä oivin.

[Mikael K.]

En osaa suhtautua aiheeseen kovin pinnallisesti. Tämä johtuu ehkä omasta elämän historiastani ja siitä, että olen ollut kahdessa tilanteessa, joista olen kiskonut itsemurhaa tehneen kirjaimellisesti pois. Mitä olen voinut antaa noissa tilanteissa? Täytyy sanoa, että kovin pinnalliseksi lääkintä on jäänyt vaikka minulla pitäisi olla käytössäni mitä parhain lääke. Käteen on jäänyt lähimmäisen hätä ja jotenkin seuraavaan arkipäivään auttaminen. Minusta tuntuu, että aihe on suurempi kuin mitä osaan käsitellä. Olen osannut vain kuunnella, kun toinen huutaa hätäänsä käheänä. En näin julkisesti uskalla enempää sanoa.

[tsip]

Eli yleinen mielipide on, että itseään ei saisi surmata - mutta toisaalta ei saisi elää sossunkaan rahoilla? Mitä hittoa masentunut työkyvytön voi tehdä? Minusta valtio voisi jopa antaa eutanasiaa kroonisesti masentuneille. Se olisi inhimillistä. Lopetetaanhan elinkyvytön koirakin, niin miksei ihmistä? Maailma on tupaten täynnä possea, ja jos yksi elämänhaluton länsimainen tyyppi haluaa päättää päivänsä, niin mitä sitten? Joillekin saattaa tulla paha mieli, mutta elämä on. Kukaan ei luvannut sulle ruusutarhaa.

Nyt kun jälkeenpäin analysoin kysymyksen asetteluani, tulee mieleeni, että mitä hyväksyttävää itsemurhassa edes on? Jos joku ei hyväksy itsensä tappamista, hän on tuskin kokenut vakavaa mielisairautta.

/V

Siinäpä se Vinouma, emme tee mitään. Elämme työkyvyttöminä ja (joidenkin näköalattomien paheksumilla) sossun rahoilla vain odottaessamme sitä huomista, joka lupaa toivoa! Mutta kun ei näy uskoa eikä toivoa, hiipii puseroon epätoivo ja itsetuhoajatukset. Ei, itsemurhaa ei tulla koskaan hyväksymään yleisesti, sillä yleisellä mielipiteellä ja henkilökohtaisella itsemurhalla ei ole mitään tekemistä keskenään. Ympäristö ei ehkä koskaan tiedä kaikkia itsemurhaan johtaneita syitä vaikka kuinka hätäämme huutaisimme ja selittäisimme.

Henkilökohtaisesti olisin iloinen (tällä hetkellä) jos joku tulisi ja posauttaisi sen lupaamansa napin otsaani. Roikun tässä netissä etten menisi keittiöön ja ottaisi sitä veistä käteeni. Pahimmoilleen olen yksin kotona koiran kanssa ja yritän mitä tiukimmin ajatella kaikkea muuta kuin sitä veistä ja sitä vastuuta, jonka otan itselleni kun olen riistämässä henkeä itseltäni. Maailman mielipiteellä ei tässä vaiheessa ole mitään merkitystä ja sieltä on turha hakea hyväksyntää puoleen taikka toiseen. Mutta arvatkaa mikä eniten viduddaa? Se, ettei minua virallisilla hoitotahoilla oteta todesta. Tai siis siltä se tuntuu. Ongelmat halutaan vain lakaista maton alle, "pärjää nyt päivä kerrallaan, ole hyvä" vaikka kerron itsetuhoajatuksistani tai siitä, että minussa on herännyt halu madaltaa kynnystä ja tarkoituksella viiltää itseäni. Vain tunteakseni miltä se tuntuu kun veitsi rikkoo ihon ja painuu lihaan tietoisen tahdon voimalla.

Ei ole eilistä eikä huomista, ei lupausta jatkosta, toivosta, uskosta. On vain syitä ja perusteluita mutta ei yhtään puolustuspuhetta. Elävän elämän kiirastuli.

PS. Tämä piti tulla jo eilisiltana mutta huoltokatko ennätti väliin.

[matteus/2]

Eikö näistä asioista kannattaisi keskustella tosielämän läheisten kanssa? Mitä puolisonne tai vanhempanne vastaisivat jos kysytte heiltä millaisia ajatuksia itsemurhanne herättäisi?

Minusta on aivan hirvittävää lukea hätää huutavia pohdintoja täysin voimattomana puutumaan asiaan. Tuntuu samalta kuin jos kadulla näkisi että maassa makaa runneltu ihminen henkitoreissaan, eikä voisi muuta kuin katsoa ja kävellä ohi. En tietenkään niin teksi, vaan auttaisin parhaan kykyni mukaan. Mitä tehdä Hopeisessa Omenassa? En edes uskalla kirjoitaa tähän enempää pelätessäni että ärsytän, suututan ja katkaisen kamelin selän.

[sinitiainen]

Eikö näistä asioista kannattaisi keskustella tosielämän läheisten kanssa? Mitä puolisonne tai vanhempanne vastaisivat jos kysytte heiltä millaisia ajatuksia itsemurhanne herättäisi?

Minusta on aivan hirvittävää lukea hätää huutavia pohdintoja täysin voimattomana puutumaan asiaan. Tuntuu samalta kuin jos kadulla näkisi että maassa makaa runneltu ihminen henkitoreissaan, eikä voisi muuta kuin katsoa ja kävellä ohi. En tietenkään niin teksi, vaan auttaisin parhaan kykyni mukaan. Mitä tehdä Hopeisessa Omenassa? En edes uskalla kirjoitaa tähän enempää pelätessäni että ärsytän, suututan ja katkaisen kamelin selän.

Minulla aivan samat ajatukset. Ja pelkään lisäksi, että kun koetan jollaintapaa ojentaa kättä tai osoittaa, että on huoli, nolaan jotenkin sekä sitä jota tarkotan auttaa että myöskin itseäni. Kömpelö sanoissani kun olen.
Vallankin jos hätä on ilmaistu kiertoteitse ja jättää tulkinnanvaraa, arastuttaa puuttua, vaikka kuinka sisimmässään tuntisi, että toisella todellinen hätä. Ja kuitenkin jo se, että saa toisten nähtäväksi tänne kirjoittaa, saattaa varmaan ilman vastakommenttejakin tuoda kirjoittajalle helpotusta. Eli kirjoittaminen sinänsä on hyvä asia, kun vain ne, jotka lukevat, eivät jäisi esiin tuotujen asioiden kanssa niin neuvottomiksi.

[Stenska]

"Eos" on minun valintani. Nuorena plikkana olin tiukasti sitä mieltä, että itsemurha on itsekkäin ja samalla heikoin teko, jonka kuvitella saattaa. En osannut edes kuvitella tilannetta, jossa olisi niin suuri hätä, että itsensä tappaminen näyttäytyisi ainoana keinona päästä pois. Sehän vain aiheuttaisi surua jäljelle jääville läheisille eikä oikeasti ratkaisisi mitään. Luulin, ettei sellaista tilannetta voisi ollakaan.

Ja pah, elämä opettaa. En ole itse joutunut niin syvälle masennuksen syövereihin, etten olisi löytänyt tietä sieltä pois, mutta nyt minulla on aavistus siitä, miksi toiset näkevät itsemurhan ainoana ratkaisuna. Hieman reilu neljä vuotta sitten rakas tätini päätti päivänsä tapettuaan ensin perheensä; miehensä ja kaksi lastaan. Se oli järkytys, en ollut uskoa, että minun tätini olisi voinut tehdä mitään näin raakaa ja julmaa meille muille. Tätini asioita tongittiin viranomaisten toimesta niin perusteellisesti, että pieni ymmärryksen välähdys iski tajuntaani. Isoäitini jäämistöstä (hän kuoli syöpään samana kesänä) löydettiin tätini kymmenen vuotta aikaisemmin kirjoittama kirje, josta löysin "lopullisen ymmärryksen" tätini teolle; hänen mielenterveytensä oli järkkynyt jo kauan, kauan sitten.

Nyt sumenevat kirjaimet niin, etten enää näe kirjoittaa.