Luulen että sitä suree menettämistä, jonkin pysyväksi asettuneen muuttumista, tietyn vakioasetelman täydellistä sekoamista.Repe Ruutikallo kirjoitti: Samalla huomasin surevani myös itseäni, kuten sinäkin. Välillä ahdistaa sekin, että ei tiedä mitä oikeastaan suree eniten, itseäänkö?
.
Sitä suree niin itseään, menetystään, kuin riippuen poismenneen tilanteesta myös hänen menettämiään asioita.
Kuolema on niin käsittämätön asia, että sen lopullisuutta on jotenkin mahdotonta ymmärtää.
Kun iäkäs, sairas ihminen siirtyy ajasta ikuisuuteen, voi sen riittävän ajan kuluttua jotenkin hyväksyä elämän kiertokulkuun kuuluvana. Kun nuori ihminen menehtyy, on sen hyväksymisessä suuria vaikeuksia. Se tuntuu niin suurelta vääryydeltä, luonnottomalta.
Opiskeluaikana olin kasvokkain myös kuolemansairaiden lasten kanssa, asian kestäminen ihan ventovieraallekin oli lähes mahdotonta. Kotikasvatus johti monasti ristimään kädet hiljaisesti ja toivomaan lapselle toipumista, vähintäänkin armeliasta lähtöä.
Kaikissa tapauksissa läheisen kuolema hiljentää pohtimaan tätä eloamme, niitä asioita, joista täällä voimme iloita, jotka antavat sisällön arkeemme. Se kenties saa arvostamaan kaikkea sitä hyvää, mikä omaan elämään kuuluu, niitä läheisiä, joita ympärillä on.
Repe, täällä sinulla on lisäksi suuri joukko lämpimästi myötäeläviä lähimmäisiä.
Voi hyvin!