Mikael K. kirjoitti:Kertokaas minulle mitä on sisältö valokuvissa? Siitä puhutaan paljon mutta kukaan ei kerro mitä sana tarkoittaa.
No se on jotain semmoista, mitä ei ainakaan täältä hompun offaritopiikeista löydä. Se on jotain semmoista, jonka voi löytää paljon helpommin sinne ylös, ulos ja ainakin pois koneen äärestä lähtemällä, se kamera mukana.
Olkoonkin että juuri tähän aikaan vuodesta homma tahtoo näillä leveyksillä olla vähän masentavaa, mutta kyllä sitä silti kannattaa ainakin yrittää.
Mitä muuta sisältö voisi merkitä kuin puhuttelevuutta tai tunteita kuvassa? Onko sillä muita merkityksiä? Miten erottaa keskenään kuvat, joissa on sisältöä, tai jotka ovat tyhjiä siitä? Pitääkö kuvien liittyä yhteisöön, jossa kuvaaja elää?
Jepjep, huomaa kyllä että eletään taas sitä kuvausmielessäkin ankeinta aikaa vuodesta.
Noh, koitetaan nyt vaan kestää sinne kevääseen ja valon/lämmön/elämän paluuseen asti jollain ilveellä, ja järkeä menettämättä. Niin hankalaa kuin se marras-joulu-tammikussa pakkaa olemaankin.
amanita kirjoitti:Mikäli kuvan ohittaa sitä oikeastaan edes näkemättä, toteamuksella "aha, kukka," lienee kyse kuvasta, jossa katsoja ei havaitse "sisältöä."
Me kenties näemme vain tavanomaisen tylsän kuvan kukasta, mutta emme välttämättä sitä, mitä kuvan ottaja on siinä nähnyt, tai mitä yrittää kukallaan sanoa. Tai kenelle, jos sitä ei ole erikseen määritelty.
Ei siinä ole sinänsä mitään pahaa, jos toteaa vaan että "aha, kukka", eikä toisaalta ole mitään pahaa siinäkään, että kuvaaja jakaa kukkakuvansa muun maailman kanssa. Saati siinä, että katsoja jättää sen "aha, kukka" -arvionsa vain omaksi tiedokseen. Kyllähän maailmaan kuvia mahtuu.
Kaikki kuvat eivät kosketa kaikkia, ikä, elämänkokemus, luonne, matemaattisuus, värienerottelukyky, "esteettinen silmä" ja lukuisat muut tekijät saavat meidät näkemään tai olemaan näkemättä.
Näinpä. Kuvien ottamisen ja niiden jakamisen motiiveja on yhtä monta kuin kuvaajiakin. Joskus se kukkakin on vaan pelkkä kukka, mutta sen näyttämisellä jollekin toiselle/toisille on mahdollisesti joku omanlaisensa merkitys. Esim. joku botanisti ei varmaan juuri mieti nirppanokkaisten kameranörttien tarpeita sitä kukkakuvaansa jakaessaan. Kuvilla voi olla monin eri tavoin rajattu kohdeyleisö myös netissä.
Minä en saanut kiksejä vanhempieni lukuisista ulkomaiden maisema-dioista heitellessäni niitä sisarusteni kanssa roskiin lapsuudenkodin lopullisen tyhjennyksen yhteydessä. Miten ylpeänä äiti niitä muinoin esittelikään, miten paljon muistoja ne hänelle toivatkaan, muistoja yhteisistä matkoista jo manan majoille menneen isämme kanssa.
Tosin jo seuraavassa lauseessasi totesit, että niillä kuvilla oli mitä ilmeisimmin sekä sisältöä että merkitystä omalle äidillesi, ja ilmeisesti molemmille vanhemmillesi, vaikka juuri sinä et niistä kiksejä saanutkaan. Tsot tsot.
Minulle ei noissa maisemissa ollut sisältöä, olivat vain tylsiä kuvia ties mistä.
Niinpä, se on niin suhteellista ja subjektiivista. Tuskinpa niitä alun perin juuri sinua varten kuvattiinkaan.
Siks toisekseen, toivoa sopii, että niistäkin kuvista säästyi roskiksen kidalta edes jokunen, ihan vaan historiallisen dokumentin muodossa. Varsinkin ne sellaiset pönötyskuvat, joissa nuo sukulaiset esiintyvät kyseiseen aikaan ja paikkaan sidottuina. Ne saattavat näyttää ja tuntua tylsiltä ja tyhmiltä räpsyiltä vielä tässä vaiheessa, mutta annas olla kun itse ehdit mummoikään, saati kun mahdolliset tulevat lapsesi ja heidän lapsensa aikuisikään ehdittyään ne löytävät.
Etenkin tänä digiaikana nuo vanhat diat/negat saattavat olla ainoa asia, mitä niiden ottajista tai niissä esiintyjistä on useiden vuosikymmenien jälkeen enää tallessa, kun tämänhetkiset digitallenteet ovat jo aikaa sitten tuhoutuneet tai muuttuneet tekniikaltaan vanhentuneeksi bittipuuroksi.
Itsekin löysin tuossa taannoin yhdestä kaapista muutaman vanhan räpsyn, joissa näkyi sekä isovanhempiani että omia vanhempiani pienenä, pari räpsyä itsestäni parin vuoden ikäisenä, sekä pari muotokuvaa, joissa näkyi isovanhempien vanhempia. Eihän ne räpsyt teknisesti kovin häävejä välttämäti olleet, mutta enpä suurin surminkaan menisi niitä sen takia hävittämään. Päinvastoin, ajattelin skannata ne myös bittimuotoon. Oli muuten aika jännä nähdä sekin, miten paljon samaa näköä itsessä ja suurinpiirtein samanikäisenä kuvatussa isoisoisässä onkaan. Tai se, kuinka paljon se lapsuusajan maisema onkaan ehtinyt muuttumaan, saati koko ympäristö muoteineen, autoineen, rakennuksineen jne. omien vanhempien lapsuudesta. Ihan sama, vaikkei kuvat Ansel Adamsin tai HCB:n ottamien veroisia olleetkaan.
Kummasta luulet siis mahdollisten omien lastesi tai lastenlastesi olevan tulevina vuosikymmeninä kiinnostuneempia, noiden lomaräpsyjen kuvauksellisesta etevyydestä vai niistä (sukulais-) ihmisistä ja menneen maailman maisemista, joita niistä kuvista vielä silloinkin näkyy?
Ihan jokaista epätarkkaa riisipeltoräpsyä ei toki ole tarpeen säilöä, mutta silti, monien asioiden 'arvo' on kovin suhteellista ja subjektiivista, ja monesti aikaan sidottua.
Kun itse kuvaan, on kohde yleensä jotakin, jonka "näen kuvana", se havahduttaa ottamaan sen kuvan.
Noita erilaisia motiiveja sen kameran räpsäisylle on tosiaan monta erilaista, samoin kuin sekä kuviin että itse kuvaustilanteeseen liittyviä merkityksiä. Monelle lomamatka- ja näppäilykuvaajalle myös se itse kuvaustilanne jonkun tunnetun kohteen ääressä on merkityksellinen (rituaali), usein jopa itse lopputulosta eli sitä kuvaa oleellisempi.
Näin asia on ollut jo kohta sadan vuoden ajan. Kulttuuriantropologeilta, sosiologeilta ja semiootikoilta voinee kysellä ilmiölle tarkempia selityksiä, jos asia enempikin kiusaa.