paulaw kirjoitti:Thoth kirjoitti:
"elämisenarvoisesta elämästä ja ihmiselämän erilaisista arvoista puhuminen sitten on natsismia tai jotain muuta vastaava shaibelia."
Olipa kärjistys paulaw:ltä! <...> Ja mitä ihmettä tarkoittaa, että arvottomia ihmisiä ei ole, mutta yksilötasolla tilanne saattaa olla toinen?
Tämä oli yleinen vastaus adele-henkiseen, täällä esitettyyn väitteeseen, jonka mukaan "suurin osa ihmisistä jättää jälkeensä vain täytettyjä käymälöitä". Erittäin ylimielisesti ajateltu, mun mielestä. Tämä nimittäin selvästi eriarvottaa ihmisiä: on yli-ihmisiä, joista jää jälki historiaan, sellaisia kuin Mozart, Shakespeare tai vaikka Newton. Ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä ei ole mozarteja, newtoneita tai muita jälkensä historiaan jättäviä yli-ihmisiä siinä mielessä, että heidät mainitaan historiankirjoissa. ("Arvottomia ihmisiä ei ole, vaikka eivät harvalukuisten nerojen (tai superkonnien) tapaan mitään suurta näkyvää jälkeensä olisikaan jättäneet.", viittaa tähän että kaikki eivät ole historiankirjoissa.) Mutta kukaan ei ole arvoton, vaikka jäljelle ei jäisi kuin kulutetut sukat. Vastustan tuollaista yli-ihmisajattelua vain kertakaikkisesti, koska kristilliset arvot (jotka itselleni ovat ohjenuorana) kertovat oikeudenmukaisuuden olevan juuri sitä, että kukaan ei ole arvoton, vaan kaikki ovat samanarvoisia. Sekulaari humanismi opettaa käsittääkseni samoin. Ja yleisesti ottaen sen pitäisi olla itsestään selvää. Eli, hyvä on, kaikki eivät ole historiankirjoissa mainittuja neroja ja sikäli näennäisesti eriarvoisia. Mutta elävässä elämässä, ei kirjoissa, saattaa olla aivan toisin ja voidaan todella nähdä tämä, että tuntemattomatkin ihmiset ovat arvokkaita. Esimerkiksi: oletetaan, että Sinulla on puoliso ja lapsia. Kukaan heistä ei ole uusi mozart tai newton. Kenties vain tavallinen ihminen, joka todennäköisesti ei tule olemaan historiankirjassa. Oletko silti sitä mieltä, että puolisosi ja lapsesti ovat "arvottomia", koska eivät jää historiaan? Vai ovatko he kenties tästä huolimatta hyvinkin arvokkaita? Elleivät ole, kannattaisi arvostaa. ("Mutta yksilötasolla saattaa olla toisin" viittaa tähän, jokainen meistä toivottavasti osaa mainita arvokkaita ja tärkeitä ihmisiä, vaikka eivät jättäisi jälkeensä mitään suurta.) Ja loppujenlopuksi on vaikea sanoa kenenkään yksittäistä panosta tässä maailmassa. Ei voida tietää esim. niiden lastenlasten saavutuksista. Tai oletko nähnyt elokuvan "Ihmeellinen on elämä"? Tuossa elokuvassa näytetään, millainen maailma olisi ollut ilman tavallista George Baileyä ja kuinka tämän tavallisen ihmisen olemassaolo vaikutti moneen elämään. Katso se ja mieti. Ei ikinä tietä, mitä arvokasta tietämättään on jättänyt jälkeensä - vaikka adelen tapaiset natsiajatukset eivät sellaista näe tai arvosta.
Osaksi tuossa samanarvoisuuden julistamisessa mättää se, että niin suuri osa ihmisistä väittää ajattelevansa niin, mutta käytännössä toimivat toisin. Otit esimerkiksi Minun (kiitos korostuksesta, olisin varmaankin korostanut sen itsekin) kuvitteelliset puolisoni ja lapseni. Tietysti he minulle ovat arvokkaita, pitäisikö jopa sanoa että arvokkaampia kuin muiden puolisot ja lapset. Jos joudun ikävään tilanteeseen, minä voin vaatia itselleni oikeuksia vedoten samanarvoisuuteen. Samoin voin vaatia oikeuksia minun läheisilleni. Koti, uskonto ja isänmää, niin se minun arvostamien ihmisten piiri laajenee.
Mutta odotapa vain, kun kyse on henkilöstä, joka ei kuulukaan tuohon omaan piiriin. Otetaan vaikkapa esimerkiksi ulkomaalaiset toisen uskonnon edustajan, jotka tulevat Suomeen. Heidän arvonsa on usein suomalaisten silmissä monella tavalla alhaisempi kuin suomalaisten. Tämä näkyy esimerkiksi työhönotossa, seurustelumarkkinoilla, yleisessä suhtautumisessa ja niin edelleen. Eli heitä arvostetaan yleisesti alemmas kuin muita ihmisiä monessa suhteessa. Ovatko tämän tekijät natseja? Ehkä moni heistä on kristitty?
Vai onko samanarvoisuudessa kyse siitä, että elämä voi olla vaikka kuinka kurjaa, kunhan ei
kuole? Onko kuolema se pyhä lehmä?
Tässä tapauksessa olen ainakin osaksi samaa mieltä adelen kanssa. Ihmisen elämä ei ole mikään staattinen objekti, joka yhtä tärkeänä kelluu jossain ideaalimaailmassa sikiön alkuajoista henkilön kuolemaan. Esimerkiksi lapsen kuolema on vakavampi asia kuin 50-vuotiaan kuolema esimerkiksi sen vuoksi, että lapselta jää kokematta paljon enemmän tärkeitä asioita kuin 50-vuotiaalta. Eli saman henkilön kuolemisen vakavuus riippuu siitä, missä elämänvaiheessa tämä tapahtuu. Jos hän on sikiöasteella, niin se ei ole niin vakavaa. Jos hän on 80-vuotias ja vakavasti sairas, niin se ei ole niin vakavaa. Tuo katolisten "elämä on aina pyhä" näkee asian vähän toisin.
En kuitenkaan koe esimerkiksi Halla-ahon tyyliin, että ihmisarvo riippuu suoraan siitä, miten hyödyllinen hän on yhteiskunnalla. Ensinnäkin yhteiskunnan on vaikea määritellä, mikä sille on "hyödyllistä" ja niin edelleen.
Välttäisin tuon yli-ihmis-käsitteen käyttöä tällaisissa yhteyksissa. Käsite on Nietzschen luoma ja jotkut natsit varastivat sen itselleen kääntäen sen merkityksen päälaelleen. Ensinnäkin useimmissa hänen kirjoituksissaan yli-ihminen ei ole mikään elävä ihminen vaan jonkinlainen ideaali. Toiseksi yli-ihmisen käsitykseen liittyy läheisesti se, että henkilö hylkää yleisen moraalitaulun ja luo omansa. Tämä ei kovin hyvin istu uniformuissa marssiviin natseihin, jotka heiluttelevat yhdessä oikeaa kättään. Kolmanneksi, ...
"Kaikki elämä on samanarvoista" ihmiset huutavat sanansa "oikeudenmukaisuus" takaa, kunhan kyse ei ole eläimistä, ulkomaalaisista, homoista, murhaajista, mielenterveysongelmaisista, rikollisista, narkkareista ja niin edelleen.
Osoita kirjoitukseni, missä olen sanonut että tämä elämän samanarvoisuus tai pyhyys EI koske ulkomaalaisia, homoja, murhaajia, rikollisia jne... Minä nimittäin tuollaista en ole väittänyt. Mitä suhteesta eläimiin tulee, kaiva kissantappotaideketju uudestaan esille. Siellä en arvostanut Mäen ns. taidetta kovinkaan korkealle tuon kissavideon osalta. Että joskos tämä tästä?
Vastasin ehkä yleisemmällä tasolla, en välttämättä ihan kaikissa väitteissäni viitannut sinuun.
PS: Toki jo muinaisessa Spartassakin tavalla tai toisella epäkelvot murhattiin jo vauvoina, sikäli natsit eivät olleet ensimmäisenä vauhdissa, mutta en nyt tiedä pitäisikö "spartalaista fasismia" ihannoida yhtään sen enempää. Eipä spartalaisistakaan valtavasti jäänyt jäljelle historiassa, vain maine parhaina sotureina vuosisatojen ajalta ja Thermopylain legenda. Kreikkalainen kulttuuri jätti jälkensä koko maailmaan sitten aivan muulla tavalla. Onneksi.
Ehkä heillä oli kuitenkin hyvä elämä, ei mitään munanraapimista.