Elämän rajallisuudesta

[KunkkuJ]

Tässä leikkauksesta pikku hiljaa toipuessa ja kipuja odotellessa tuumailee väkisten, mitä tämän jälkeen, millainen diagnoosi on tulossa? Tuskin olen ainoa homppulainen, joka on joutunut tällaiseen tilanteeseen. Ja raadollisesti ottaen, aika moni tästäkin porukasta joutuu ennemmin tai myöhemmin jotakin vastaavaa kokemaan.
Mitä sinä ajattelisit, jos samalla tavalla pyytämättä ja odottamatta kuin entiselle pääministerille lankesi faksi, saisit diagnoosin, jonka ennuste olisi muutaman kuukauden elinaika? En usko, että on ketään, jota uutinen ei pysäyttäisi siinä tilanteessa, mutta mitä sen jälkeen? Jatkaisitko elämää entiseen malliin niin pitkään kuin pystyisit muuttamatta mitään? Vai lopettaisitko työn, opiskelun tai mitä sitten elämääsi kuuluisikin, ja pistäisit elämän risaiseksi? Joisitko? Matkustelisitko? Tai ehkä etsisit jonkinlaista sielunhoitajaa, henkistä tukea?
Enkä oikeastaan kaipaa yhtään väkisten väännettyä huonoa vitsiä vastaukseksi tähän kysymykseen...

[MacFinn]

Tuo on vaikea kysymys. Nyt vastaisin, että luultavimmin jatkaisin elämääni kuten tähänkin asti. Mutta tositilanteessa, enpä tiedä. Toki tässä iässä jo tiedostaa elämänsä rajallisuuden muutenkin, ilman tautejakin. Vaikea paikka se olisi.

Koeta kestää.

[peku]

Näin se on, komppaan McFinniä.

Jaksamista Kunkulle.

[arisel]

Itse hankkisin pikaisesti lentoliput Australiaan ja Uusi-Seelantiin; olen aina halunnut päästä maapallon toiselle puolelle, ja nähdä sen punaisen kallion. Penskana katsoin karttapallosta että Uusi-Seelanti on lähinnä se "suoraan alapuolella" oleva maa, joka amiriikkalaisille on olevinaan Kiina, vaikka molemmat ovat pohjoisella pallonpuoliskolla.

[Kain]

Erään tuttavan siskolla oli todettu syöpä ja elinajaksi antoivat n. 1 vuoden.
Hän kuitenkin jatkoi kuitenkin opiskeluitaan, kunnes muutti vanhempiensa luokse.
Tila sitten paheni kunnes joutu sairaalaan, mutta kuitenkin sinnitteli elossa, kunnes…

Mitä ny itse luulen, että hän miksi hän jaksoi jaksaa on ovat muut ihmiset mitä hänen ympärillään oli.
Että heidän takiaan kannattaa elää viimeiseen asti, vaikka rahkeet ei enää riitä kovinkaan pitkälle matkalle.

[nallemaija]

Onhan tuota tullut mietittyä. Jos tulisi diagnoosi että nyt on vaikkapa 6kk elinaikaa niin aina sitä ajattelee kuinka tekisi kaikkea mitä ei vielä ole tullut tehtyä. Ja heti sen jälkeen mieleen nousee kysymys: Miksi vasta silloin? Miksi ei jo nyt?

[hatey]

Minulle ei ole annettu koskaan ennusteita elämän pituudesta, mutta vuosia sitten kun tulin sairaalassa tajuihini vakavan sairauden jälkeen, niin lääkäri sanoi, että oli ihan hilkulla, etten olisi kuollut. Sen jälkeen meni kaikki uusiksi elämänarvoissa, ja aloin tehdä asioita, aloin elää, enkä enää miettinyt, että teen/hankin sitten kun....

Jos tulisi tilanne, että annettaisiin matkamittarin lukema, jolloin kaikki loppuu, niin en tosiaan tiedä, mitä tekisin erilailla, kuin nyt, vai tekisinkö mitään. Tuon edellä mainitsemani sairaalahomman jälkeen olen yrittänyt elää eläämääni tavalla, jolloin voi illalla tuumata, että tämä ilta on hyvä ilta kuolla. Tuolla tarkoitan sitä, että en elä tuota "teen sitten kun..." elämää, vaan elän elämääni nyt. Tuo kuoleman porteilla käynti opetti sen, että elämä on rajallinen, eikä se jatku loputtomiin. Elämän lanka saattaa katketa milloin vain, ei ihminen pelkästään vanhuuteen kuole. Saattaa tulla vakava sairaus yllättäen tai tapaturma..mitä lie. Miksi siis elää jollekulle muulle elämäänsä, eikä itselle.

[Erño]

Elämän viuhuessa ohi silmien (tai vitut se mitään viuhu, jälkeen päin vasta tajuaa että "oho, olipa muuten lähellä") sitä oppii arvostamaan elämää oikealla tavalla. Itse elän unelmaani ja asiat ovat hyvällä mallilla. Työ on vain työtä, enkä edes omista mitään suurta tai hienoa. Keskityn siihen mistä tykkään.

[Mikael K.]

Elämän jatkaminen normaalisti niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan tuskin onnistuu. Kyllä siinä on varmasti mukana surua ja luopumisen tuskaa. Toisaalta pahimman shokin jälkeen on vaan pakko jatkaa elämää vaikka se ei niin hehkeätä olisikaan. Päivittäin tai ehkä hetkittäin jostakin ponnahtaa koko tilanne pintaan ja ei siinä silloin voi neuvoa ketään. Niin karulta kuin se kuulostaakin niin juuri silloin on kaikkein yksinäisintä. Kaikki läheiset ovat kuin toiselta planeetalla vaikka ovatkin vieressä. Tästä ja muusta voisi käärmeöljykauppiaaksi leimattuna sanoa yhtä sun toista mutta jääköön se toisaalle. Olennaisinta on kuitenkin muistaa, että Kunkkukaan ei ole yksin vaan isommas käres.

[Peitsamo]

Tuo suhtatuminen elämän rajallisuuteen on niin suhteellista. Näin (vielä) terveenä ja nuorena huolta huomisesta ei juuri ole, varsinkaan kun tuota perheenlisäystä ei ole siunautunut. Ei ole juuri ketään jäämässä kaipaamaan ja vailla huolenpitoa. Ainoastaan omat näkemykset siitä mitä olisi pitänyt tehdä ja mitä tuli tehtyä

Hyvä ystävä kuoli vuosia takaperin aivokasvaimeen noin parikymppisenä. Tuo on epäluonnollista ja surullista, mutta vanhemmalla ihmisellä perin normaalia. Tärkeintä kai on, että elää joka päivä kuin viimeistä päivää

[tómppu]

Ariselin tavoin pyrkisin näkemään ne asiat jotka olen aina halunnut nähdä, oli niiden eteen sitten uhrattava kuinka paljon tahansa. Se on tietysti hölmöä että tuollaiseen tarvittaisiin ainakin omalla kohdallani tosiaan jokin määräpäivä, mutta niin sitä vain on juurtunut rutiiniin (pää-asiassa kyseessä on tietysti resurssien rajallisuus - lottovoittoa odotellessa).

[Lare]

Työt seis ja "sit ku" -ajattelu myös. Mitä olen nähnyt, niin viimeisen tuomion kuulleet ovat olleet aina jo huonossa kunnossa uutisen kuultuaan ja eivät ole tehneet mitään radikaalia. Syöpähän se yleensä on missä näitä aikaennusteita annetaan. Lähipiirissä on yksi, luusyöpä. Kunto huononee pikkuhiljaa ja lääkkeet kovenee. Normaalisti yrittää mennä hän.

[arisel]

Sitäpä olen miettinyt, että lähtisi riittävän ajoissa, mutta ny ei kerkee ku pitää painaa pitkää päivää...

No, faktahan on, että jos niin kauas lähtee, niin sinne ei kannata mennä vain kantapäillään kääntyäkseen takaisinlähtöä varten, vaan pitää olla vähän pidempään - ja se taas vaatii vähän isompaa budjettia, ja iso matkailubudjetti on pois sitten jostain muusta...

[arttula]

Minulle kuoleminen ei ole mikän ongelma. Olen sen verran monta kertaa ollut tilanteissa, joissa hengenlähtö on ollut lähellä, joten ajatukseen elämän rajallisuudesta on jo ehtinyt tottumaan. Jos nyt saisin sen kolme kuukautta elinaikaa, pitäisin hiukan lomaa, ja siinä vaiheessa, kun kunto alkaa menemään kovin huonoksi, kaivaisin .308:n kaapista, ja nopeuttaisin hieman aikataulua. Silleen helppo ratkaisu, koska minulla ei ole lähiomaisia, eikä juuri kukaan jäisi kovasti kaipaamaan. Joku kaukainen sukulainen sitten selvitelköön omaisuudenjakoa (juu, ei: En aio Fimugille omaisuuttani testamentata. Hompulle kyllä saattaisin, mutta se kun ei ole mahdollista mitenkään kuulemma ).

[KunkkuJ]

[Lare]

Elämän loppuminen on raadollista.

[amanita]

Ilman muuta vakavan sairauden iskiessä taistelisin kaikin voimin ja tukeutuen kaikkeen tarjolla olevaan apuun, henkiseen ja fyysiseen. Ihmisen sisäiset voimavarat ovat ihme kaikessa tuntemattomuudessaan, mutta uskoni niiden voimaan aina vain lisääntyy. Vertaistuen arvo on valjennut minulle jo aikoja sitten, sen avulla ovat jotkut nousseet epätoivosta toivoon, eikä tuo lähimmäisapu voi kenenkään tilannetta ainakaan huonontaa.

Taitaa seuraava olla osaltani täällä jo tautologiaa, mutta kerta vielä. Kun on ammatin puolesta ollut tekemisissä elämän ja kuoleman kanssa, kun molemmat vanhemmat sijaitsevat elämänrajan tuolla puolen, ja kun ikääkin on karttunut riittävästi, en tekisi mitään erilaista elämäni suhteen.

Olen jo tehnyt sen.

[KunkkuJ]

Eräs vähän jo varttuneempi, kovasti arvostamani herrasmies kommentoi tätä kysymystä minulle yksityisviestissä näin (toivottavasti hän antaa anteeksi luvattoman lainaukseni..): "Omalta osaltani voin sanoa, että olen saanut elää hyvän elämän. Se riittää mulle."
Tuohon meidän jokaisen pitäisi pyrkiä, eikös?

[dev null]

Alkuperäiseen kysymykseen liittyen, eka ajatus oli, että työt seis ja jonnekin matkalle mutta hiukan harkittuani kaivaisin kyllä infoa minkä perusteella saisi parannettua lyhyen aikavälin henkiinjäämisennustetta. Jos olisi syöpä, kuten tätivainaalla, niin muokkaisin vähän ruokavaliota ja katsoisin löytyykö jotain muita hoitomuotoja kuin ne tavanomaiset. Vähän tällä asenteella eteenpäin sitten. Lääkäritkään eivät ole erehtymättömiä joten ihan kaikkea ei voi heidän varaansa jättää. Ongelmahan on tietysti suodattaa jyvät akanoista.

[arisel]

Vähän mietin tätä asiaa lisää - sen verran juntti suomalaismies kuitenkin olen, että matkailun sijaan saattaisin kuitenkin keskittyä varmistamaan että perhe pärjää poistuttuani...

[rok]

Sen jälkeen kun on matkustellut maailman ympäri, sulattanut karkkeja ja jäätelöä mikrossa sekä syönyt maailman parhaan huoltoasemalehtipihvin, on aika keskittyä niihin omaisiin ja lähimpiin ystäviin.

Tilanne on läheisille kamala.
Monesti kuolevan kohtaaminen on helpompaa kuin omaisten. Olen työni puolesta nähnyt hiipuvia yksilöitä vauvasta vaariin, mutta joka kerta se omaisten kanssa toimeen tuleminen on vaikeinta. Omaiset kokevat tuskaa, syyllisyyttä ja riittämättömyyden tunnetta kaikessa. Saman voin myös todentaa itse kuolevan läheisenä: "parhaat" muistoni sukulaiseni saattohoidossa olivat ne juttutuokiot hänen kanssaan. Pahimmat hetket taas koettiin omaisten kesken asiaa puidessa.

Perskänni parhaan kaverin kanssa ei ole siis pahaksi. Ei myöskään aamuun asti kestävä juttutuokio veljen kanssa.


Koettaisin jättää läheisilleni mahdollisimman hyvän mielen poistuessani.



Tsemppiä jatkoon! Toivoa on vielä pitkälle.

[kakeMBP]

En tiedä mitä tekisin, mutta tuntuu helpommalta että minulla on ollut syntymästä asti CP-vamma, verrattuna siihen että halvaantuisin auto-onnettomuudessa... Kokemuksesta voin sanoa että oma asenne ja muitten suhtautuminen vammaan ratkaisee kaikkein eniten. Kiitos siitä mun vanhemmille! Olen vuosien myötä oppinu olemaan ylpeä itsestäni (ja vammastani) ja en olisi kokenu kaikkea mitä oon kakenu, jos olisin vammaton

[arisel]

Eipä sitä tosiaan koskaan tiedä milloin elämän rajallisuudesta muistutetaan...

[arisel]

..ja loppusuora voi olla kovin lyhyt.