Pelkäätkö kuolemaa?

[vinouma]

Yksi asia maailmassa on satavarma, että loppu tulee itse kullekkin. Jokainen kupsahtaa ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella. Kysymys kuuluukin, pelkäätkö arvon kanssahomppuilija tulevaa kuolemaa?

Itse en pelännyt ennen kuolemaa, mutta sairastuttuani yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön, on kuolemantuntemukset ja pelot olleet säännöllistä kauraa ja pikkuhiljaa, kuin varkain, on suhteeni kuolemaan muuttunut hyvin radikaalisti: nykyään pelkään kuolemaa jopa sairaanloisesti. Asiaan auttaisi ehkä jonkinlainen hälläväliä-asenne, en tiedä...

/V

[Royal Broker]

Ennen en pelännyt kuolemaa, joskus kävi mielessä mutta tarkoitus oli kuolla nuorena. En pelännyt vaikka kavereita tippui ympäriltä joskus överiin/tapettiin overdoseen josta sana överi tulee, joskus tapettiin jotenkin muuten, ei viitsi listaa väsätä. Itse en ikinä ole ketään tappanut. Tietääkseni. Sitten kun tulin uskoon (kohta 5 vuotta sitten) niin vielä vähemmän pelkoa.

[Crimson]

En pelkää, vaikka lähipiirissä kuolema on niittänyt satoa vähän liiankin usein.

Hyvää madonruokaahan musta tulee. Toivottavasti ei kuitenkaan vielä pitkään aikaan.

[Salmister]

En välttämättä pelkää, mutta kuoleman ajatus ahdistaa. Nyt kun rupean lähentelemään kolmeakymppiä (26), niin pelkään etten kerkeä tehdä/kokea kaikkea mitä haluaisin. Nyt yli 25-vuotiaana ole kuitenkin elänyt jo kolmanneksen elämästäni ja olen tajunnut etten voi elää elämääni uudestaan. Jokainen eletty päivä tarkoittaa, että minulla on yksi päivä vähemmän elinaikaa. Näitä päiviä ei kuitenkaan kauheasti ole, noin 27000 yhteensä, joista kohta 10000 on jo tuhlattu.

Olenkin koettanut nauttia näistä päivistä. Tai siis nauttia juuri tästä hetkestä. Enhän voi eilistä muuttaa ja huomisesta en tiedä. Nauttimalla tarkoitan sitä, että koetan parhaani mukaan tehdä juuri sitä mitä itse haluan, kuitenkaan muita loukkaamatta. Yritän myös elää niin, että huomisesta tulisi tätäkin päivää mukavampi. Tällä tarkoitan esim. opiskelua ja työntekoa. Jos tänään opiskelen ja käyn töissä, huomena minulla on vähän enenmän rahaa ja voin tehdä asiota joista uneksin.

[Kreivi]

Yksi asia maailmassa on satavarma, että loppu tulee itse kullekkin.

Mä olen tämän suhteen optimisti.

[Mikael K.]

Kysymykseen on vaikea vastata. Juuri nyt en koe kuolemanpelkoa. Toisinaan elämässäni on ollut tilanteita, joissa olen pelännyt kuolemaa. Mitä sitten lopulta tapahtuu, kun lähtöhetki koittaa? Jos se on silmänräpäyksellinen ja odottamaton niin silloin tuskin ehtii pelkäämään.

Entä sitten, jos kuolemaan joutuu valmistautumaan vuosikaupalla jossakin sairaalan vuoteessa? Minulle on tarttunut jostakin muistin syövereihin ajatus siitä, että kuolemanpelko on elämän pelkäämistä, ja että mikäli elämän on elänyt täysipainoisesti niin silloin kuolema on helpompi kohdata. En kuitenkaan tiedä, kun en ole vielä rajalla. Elämän pelkäämisestä tiedän jotakin.

Kaikkein vaikeinta minulle kuolemaan liittyen tähän mennessä on ollut kohdata juuri kuolleen lapsen omaiset. Siinä tilanteessa ei oikein tiedä miten päin olisi. Mitä tuollaisessa tilanteessa voi sanoa ja mitä ei? Ehkä läsnäolo on kuitenkin tärkeintä - ei mitkään puheet. Pystyykö niitä edes kuuntelemaan jos kipu on suurimmillaan?

[ManiMicci]

Kerran on ollut hengenlähtö lähellä ja siinä tilanteessa itsesuojeluvaisto otti niin totaalisesti vallan ettei millään järkeilemällä syntyneellä näkemyksellä olisi ollut mitään merkitystä. En yksinkertaisesti enää ajattele koko asiaa.

[Jone]

Eihän kuolemassa sinänsä ole mitään pelättävää. Elämässä sen sijaan on joitakin seikkoja jotka voi pelottaa. Itse olen elänyt niin että tiedän kyllä eläneeni kun on kolunnut näitä teitä laidasta laitaan. Piipahdin jopa rajan toisella puolen, mutta siellä ei vielä ollut mulle mitään niin tulin takas kun kivaahan täällä on pöljäillä. Ja kun siitä kuolemasta ei oo oiken tarkaa tietoa kellään kertoa, niin keskityn nyt tähän elämiseen kun siitä on jotain tietoa ja tuntemusta. Kaikki ajallaan..

[KunkkuJ]

Olen itse saanut ambulanssikyytiä ulkomailla hyvin epäselvässä tilanteessa. Jotain vakavaa, mutta mitä ja mihin se johtaa, mitä tarkoittaa? Odottanut yksin ja tuijottanut valkoisia seiniä... Kunnes lääkäri kertoi, että minulla on ollut onnea, selviän siitä, en kuole.
Sitä tyhjyyden tunnetta on vaikea sanoin kuvailla. Jos joku väittää, ettei vastaavassa tilanteessa tuntisi kuoleman pelkoa, en usko. Eri asia saattaa sitten olla tilanne, johon on saanut "kasvaa", valmistautua hiljalleen. Ikäkin varmasti tekee työtään, kukapa täällä haluaisi ikuisesti olla vanhenevassa kehossaan?

[Petenez]

Uskoisin että kuolema ei juuri eroa ajasta ennen syntymää... Aika lunkki meininki siis odottaa...

[maxima]

En pelkää itse sitä tapahtumaa enkä mitä sen jälkeen tapahtuu, vaan sitä että elämä loppuisi ennen aikojaan esim. rattijuopon ajaessa päälle tai jonkun lehdistä luettavan hullun päättäessä ampua minua varsijousella. Pelkään siis tapaturmaista kuolemaa, tuntuu että riskejä on joka paikassa. Mutta toisaalta, elämän määrä on rajattu yhteen, eli eli ihminen sitte miten pitkään tahansa, se on aina yksi täysi kokonainen elämä!

[Celia]

Minä pelkään kuolemaa. Olen pelännyt "aina."

Tajusin joskus 8-vuotiaana mitä kuoleminen tarkoittaa. Olin ihan shokissa. Koska en osannut tuolloin yhdistää kuolemaa kehenkään läheiseen ihmiseen, yhdistin sen rakkaaseen koiraamme. Joka ikinen ilta (seuraavat kolme vuotta) ajattelin (toivoin) että "toivottavasti XXX ei kuole huomenna."

Vähän vanhempana (10v.) tajusin, että joskus seison vanhempieni hautajaisissa. En saanut nukuttua, kun itkin yöllä sängyssäni ahdistustani. Pään täyttivät mielikuvat hautajaisista, kaikki läheiset yksi toisensa jälkeen poissa. Koin kamalaa ahdistusta ja turvattomuutta.

Nämä ajatukset tulivat mieleeni aina uudelleen ja uudelleen, aina nukkumaan mennessä. Välillä oli sellaisiakin aikoja, jolloin pystyin sivuuttamaan nuo ajatukset keskittymällä johonkin mukavampiin juttuihin.

12-vuotiaana näistä ajatuksista tuli "arkea." Olen jo yli 10 vuotta pelännyt sitä hetkeä, kun menen sänkyyn: Mitä jos en saa nukuttua tänäänkään?
Valot pois. Hiljaista. Hiljaista. Ajatus: Minä kuolen vielä.

Ja sitten tulee se kamala ahdistus, turvattomuus ja itku. Pelottaa.

Mikä pelottaa? Pelottaa se, että kaikki loppuu. Millään ei ole merkitystä, millään ei ole koskaan ollutkaan. Minä vain kuolen, menen pois - oliko minua ikinä olemassakaan?
- Sitten, kun viimeinenkin lakkaa muistamasta, minua ei ole koskaan ollut olemassa.

Se on pelottavaa.

Myös läheisten menettämisen pelko on vahva.


Kuolemanpelko alkoi olla minulle jossain vaiheessa arkipäivää, että ajattelin sitä vähän väliä.
Saatoin jutella ystävän kanssa, nauraa, pyöriä kaupungilla jne. Yhtäkkiä silmissäni saattoi kaikki vain pysähtyä, kuin still-kuva ystävän kasvoista ja mieleen tuli ajatus: "Tuollaisena minä aina muistan sinut."
Se oli aika synkkää.


Liioittelematta voin sanoa, että olen pelännyt kuolemaa n. 12 vuotta. Voin liioittelematta sanoa myöskin, että olen miettinyt (pelännyt) sitä päivittäin kahdeksan vuotta.

Jossain vaiheessa tuli ilmi, että sairastan masennusta - tai olin sairastanut jo kauan. (Tosin tämä tuli ilmi vasta uupumuksen seurauksena.) Pääsin terapiaan, missä ei kuitenkaan koskaan puhuttu kuolemanpelostani, vaikka minä olisin halunnut. Parasta, mitä minun oman hyvinvointini kannalta on minulle tapahtunut, ovat cipralexit. Ne auttavat minua nukkumaan. Nyt minun ei tarvitse valvoa puolta yötä ahdistuneisuutta ja turvattomuutta kokien. Minun ei tarvitse soittaa miehelleni (tai herättää häntä) keskellä yötä, koska minua pelottaa enkä halua olla yksin. Joskus nuo kuolemaan liittyvät ajatukset toki tulevat mieleeni vieläkin, mutta lääkkeen ansiosta ne on helpompi sivuuttaa.

Suoraan sanottuna minua pelottaa elämä ilman cipralexia. Tiedän, mitä viimeiset 8 vuotta ennen sitä olivat ja en tosiaan kaipaa niitä ajatuksia, tunteita ja pelkoja. Jos yöuneni ovat siitä kiinni, niin syön lääkettä mielelläni koko loppuelämäni.


Kadehdin uskossa olevia ihmisiä. Kadehdin sitä uskoa, toivoa ja luottamusta, mikä heillä uskoaan kohtaan on. Kadehdin sitä mielenrauhaa ja seesteisyyttä, mitä uskovat tuntuvat uskostaan ammentavan.
Minäkin haluaisin kokea jotain sellaista.
- Mutta kun on jo 12-vuotiaasta lähtien kyseenalaistanut uskonnot, ei sormia napsauttamalla löydy kykyä uskoa, vaikka oikeastaan oman mielenrauhan kannalta se olisikin ihan toivottavaa. Minä haluan uskonnon. Minä tarvitsen uskonnon.
No, edelleen. Kun on siitä varhaisteinistä lähtien ollut sitä mieltä, että uskonnot ovat vain ihmisten omaksi turvakseen sepittämiä satuja, ei tuo oma tarvekaan auta uskomaan. Mutta siksi minulla onkin cipralexit, ne auttavat minua olemaan ajattelematta liikaa (varsinkaan ikäviä juttuja).

Täälläkin on ollut viime aikoina puhetta uskonnoista. En ole katsonut tarpeelliseksi osallistua keskusteluun. Mietin kuitenkin taas sitä, että mielestäni suvaitsevaisuutta on kunnioittaa ihmisten valintoja ja sitä myöten heidän uskoaan tai uskonnottomuuttaan. -Mutta jos joku ihminen saa jostakin asiasta elämäänsä turvallisuutta, luottamusta ja mielenrauhaa, niin mikä minä, tai kukaan muukaan, on sitä kyseenalaistamaan ja väheksymään?



Äää.

Hel**tti soikoon olen kohta 25, enkä vieläkään osaa käsitellä tätä asiaa.

[Celia]

Ohh!! Olihan vuodatus. En edes aio yrittää lukea tuota uudelleen ja korjailla typoja. En jaksa tai halua.

[JHA]

En pelkää. Ainakaan omaani.

Asiaa ei ehkä tullut ajateltua ennemmin mutta sen jälkeen kun kuoleman käsitteen kaikki aspektit tuli käytyä lävitse muutama vuosi sitten lähimmäisen pitkäaikaisen sairauden ja lopulta koittaneen poislähdön kautta en ole pitänyt hetken vertaa kuolemaa minään pelättävänä mörkönä vaan ainoastaan yhtenä elämän kaaren vaiheista joka on kaikessa tuskallisuudessaan kuitenkin täysin luonnollinen asia. Pitää osata elää ja pitää osata luopua.

[Mikael K.]

Ohh!! Olihan vuodatus. En edes aio yrittää lukea tuota uudelleen ja korjailla typoja. En jaksa tai halua.

Tekstisi oli rehellistä tilitystä elämästä, joten ei sitä tarvitse korjailla. Minusta näyttää sille, että kuolema on nykyisin sellainen tabu, että se on suljettu sairaaloiden uumeniin ja puhuminen siitä saa hiukset pystyyn - saati sitten uskosta tai epäuskosta. Myös ne kuuluvat elämään ja ovat siten käsittelemisen arvoisia kysymyksiä. Minä haluan omalta osaltani herättää toivoa, joka on yksi uskon hedelmistä. Se ei ole sisällöltään vain jossakin menneessä tapahtuneiden tarinoiden loputonta toistamista vaan tässä meidän todellisuudessamme elettävää kohtaamista. Tästä syystä epätoivon vallatessa alaa haluan rohkaista kohtaamiseen ja etsimiseen. Joku saa tästä kenties jälleen slaagin. Otan kuitenkin riskin. Valmistuessani elämää ja kuolemaa käsittelevien kysymyksien ammattilaiseksi tästäkin teemasta on syytä puhua.

[KunkkuJ]

Aamen.
Vastauksia ei löydä, jos ei uskalla kysyä. Kysyä ei osaa, jos ei uskalla ajatella ja puhua. Vaikeinta ei liene kuitenkaan löytää vastauksia, vaan uskaltaa puhua ja etenkin uskaltaa jäädä kuuntelemaan...

[amanita]

Olen työni puolesta välillisesti kontaktissa vakaviin sairauksiin, olen sattumoisin ollut läsnä kuoleman hetkellä, kun vanha ihminen on huokaissut viimeiset raskaat henkäyksensä ja kauniisti nukkunut pois. Olen ollut Töölön tapaturma-asemalla todistamassa lukuisien kuolemaan johtavia vammoja saaneiden pelastusyrityksiä. Olen jättänyt hyvästit avoimen arkun ääressä rakkaalle läheiselle laittaen hänen pienen maskottikissansa seuraksi matkalle sinne jonnekin. Olen itkenyt lukuisten läheisten hautajaisissa kaipuuta ja ikävää. Olen ollut ruumiinavauksessakin.

Olen aikani pohtinut tätä meitä kaikkia kohtaavaa elämän päätepisteeseen liittyvää.
Olen oivaltanut, että merkittävää on elää tässä ja nyt. Arvostaa kaikkea sitä hyvää, mitä kohdalleen on saanut, iloita arjesta, pienistäkin asioista. Olla lähimmäinen lähimmäiselle, elää rohkeasti, rakastaa rajusti, tuntea vahvasti ja ymmärtää, että maailmaa en voi parantaa, ystävällisyyttä ja välittämistä voin kuitenkin yrittää ympärilleni jakaa.

Kuolema on minulle luonnollinen osa elämää, en osaa sanoa, pelottaako se vai ei, en ajattele asiaa enää. Ajattelen, miten hienoa on saada elää.

[MattiK]

Äää.

Hel**tti soikoon olen kohta 25, enkä vieläkään osaa käsitellä tätä asiaa.

Minä olen kohta 40 enkä minäkään osaa käsitellä tätä asiaa. Celian kirjoitusta lukiessa tuntui kuin olisi lukenut omaa elämäkertaansa. Kuoleman pelko on ollut minulle arkipäivää jo pienestä pitäen, ikävuosia en tarkalleen muista mutta ehkä noin kymmenvuotiaana normaalin iltarukoukseni perään luettelin Jumalalle liudan pyyntöjä. Kävin nimeltä läpi kaikki lähisukulaiseni ja pyysine etteivät he kuolisi. Hieman epärealistisena ja muita ajatteleva pyysin vielä ettei maailmassa maanjäristyksiä, tulivuorenpurkauksia ja muita katastrofeja missä ihmisiä kuolee.

Jossain murrosiän vaiheessa nuo iltarukoukset jäivät pois, ajattelin että mitä turhaan kun Jumalaakaan ei ole olemassa. Kuolemanpelko sai uuden konkreettisemman muodon. Juurikin iltaisin nukkumaan mennessä se tuli/tulee useimmiten mieleen, jos ajatusta ei saa katkeamaan se kehittää sisällä paniikin tunteen joka saattaa joskus purkautua suorana huutona.

Näin tämä on jatkunut tähän päivään asti joskus nuo "kuolemanpelkokohtaukset" pysyvät poissa pidemmän aikaa joskus toistuvat useammin. Ainoa mikä on varmaa, ne eivät katoa koskaan. Lähestyvät 40-kymppiset ahdistavat toisinaan todella paljon, vain kymmenen vuotta siihen kuin täytttää 50 ja vain parikymmentä vuotta siihen kun on jo 60 jne... Aika tuntuu kulkevan niin nopeasti, taaksepäin katsellessa 20 kymmentä vuotta tuntuu menneen hujauksessa.

Usein olenkin miettinyt miltä se kuoleman pelko tuntuu sitten jos pääsee 70 tai 80 vuoden ikään, silloin kuolema voi tulla koska tahansa. Luulenkin että jossain vaiheessa iso pyörä ottaa sen verran kierroksia vinttikerroksessa näitä miettiessä, että napsahtaa totaalisesti ja sekoaa. Noh ehkä se olisi jopa toivottavaa, jos sillion ei osaisi enää pelätä.

Minun masennukseeni ei lääkkeitä määrätty katsottiin olevan sen verran lievää. Jokin nappi ei ehkä olis pahitteeksi että saisi unen päästä kiinni eikä vain pyörisi sängyssä, tai istuisi puolen yön aikaan tietokoneella lukemassa Hopeista omppua. Masennustani käsitellessä terapeutti (tai mikä ihmeen psykiatrinen sairaanhoitaja vai mikä se nyt oilkaan) kysyi haluaisinko päärsä kuoleman pelosta eroon. Vastasin että tottakai, mutta onko se mahdollista. Vastausta en saanut koska siitä ei sen enempää koskaan keskusteltu.

Niin, mitä minäkin sivusta seurasin näitä keskusteluja vanhasta vihtahoususta ja hänen vastapeluristaan Jessestä, ajattelin vain että mokoma meuhkaus taas synnytetty kahdesta mielikuvitus henkilöstä.

No niin, tulipa tässä sitten avauduttua näin julkisesti ja ihan selvinpäin, rohkaistuneena tuosta Celian kirjoituksesta. Yleensä olen näitä vuodattanut pienessä sievässä eräälle ystävättärelleni. Mutta en halua häntäkään enää näillä kauheasti vaivata, hänellä on tarpeeksi työtä hoitaa omaa elämäänsä ja masennustaan.

Mikä meitä ihimisiä oikein vaivaa... kiitos, anteeksi ja hyvää yötä.

[Mikael K.]

Olen aikani pohtinut tätä meitä kaikkia kohtaavaa elämän päätepisteeseen liittyvää.
Olen oivaltanut, että merkittävää on elää tässä ja nyt. Arvostaa kaikkea sitä hyvää, mitä kohdalleen on saanut, iloita arjesta, pienistäkin asioista. Olla lähimmäinen lähimmäiselle, elää rohkeasti, rakastaa rajusti, tuntea vahvasti ja ymmärtää, että maailmaa en voi parantaa, ystävällisyyttä ja välittämistä voin kuitenkin yrittää ympärilleni jakaa.

Tämä on hyvin sanottu. Osaisipa sitä aina olla lähimmäiselle lähimmäinen.

[Royal Broker]

Ymmärrän hyvin ettei kovinkaan moni halua kuulla sanaakaan Jeesuksesta mutta so what, puhun siitä mikä on minulle tärkeää ja minun elämääni ja jopa joillekin voi olla hyödyksi. Käytin 10 vuotta erilaisia huumeita ihan reippaan lailla ja suurimman osan ajasta teinkin rahani myymällä aineita. noin 5 vuotta sitte puolestani haluttiin rukoilla, jotkin karismaatikot/helluntailaiset, en siinä mitään kirkastusta kokenut mutta seuraavana aamuna en kömpinytkään kaivamaan douppisäkkiä esiin kun ei tehnyt mieli, sen jälkeen en ole aineita vetänyt. Myös lukematon määrä muita ihmeitä on matkan varrella tapahtunut. Tiedän myös ihmisiä paljon jotka on vapautunut masennuksesta yms. Mun mielestä Jeesus on aika kova jätkä

Moni sanoo ettei usko ennen kuin näkee ja silti uskoo hengittävänsä happea jota ei näe. Monesti näkymätön on todellisempaa kuin näkyvä.

[jonnemoi]

Vastasin 'En', koska se lienee lähinnä totuutta. Olen elänyt sillä tavalla onnellisen elämän, että ainoa 'läheinen' joka on kuollut, oli iso-eno, jota en koskaan ollut edes nähnyt. Olin kyllä melko pieni vielä silloin. Toki iso-isäkin on kuollut, mutta mua ei ollut edes olemassa silloin. Kuoleman pelkäämättömyys voi johtua siitä, toisaalta tässä elämän pelkäämisessä on vielä niin paljon hommaa, ettei sitä loppua vielä ole ehtinyt prosessoimaan.

Uskovainen en ole, vaikka kirkkoon kuulunkin, ainakin toistaiseksi. Voin sanoa uskovani jumalaan, mutta en kristinuskon opettamaan. Eihän tälläistä monimuotoista elämää voisi olla olemassa, jollei joku sitä olisi suunnitellut. Todennäköisyydet on niin pirun pieniä, etten jaksa sattumaankaan uskoa. Kuitenki toi kuoleman jälkeinen elämä on ehdottomasti isoin kysymysmerkki jokaisella ihmisellä, ellei jokin uskonto selitä sitä. Jotenki niin utelias oon asian suhteen, että jollain tavalla haluisin tietää sen jo nyt. En itsetuhoinen kuitenkaan todellakaan ole, muuta ei tarvi tehdä, muutaku nähdä veljenpoikani+muu perhe, josta saakin taas syytä palloilla vaikka loppuiäks.

[Erño]

Lähelläkin on käyty, mutta ei se silti pelota.

[Salamijakk]

En pelkää, vaikka lähipiirissä kuolema on niittänyt satoa vähän liiankin usein.

Hyvää madonruokaahan musta tulee. Toivottavasti ei kuitenkaan vielä pitkään aikaan.

Älä unoha, että sitten matona möngit homppopuuhun nauttimaan parasta hedelmää

[Jamac]

Arvoisat pelkolaiset, leikitäänpä aiheeseen liittyvällä scifi-ajatusleikillä... Maailman loppu on tullut, maat järkkyvät, laavaa syöksee ja rikkipilvet vellovat salamoiden räiskeessä. Sitten se tapahtuu, meitä koko ihmisen evoluution ajan tarkkailleet ystävälliset jumal-humanoidit saapuvat lentävillä lautasillaan pelastamaan valittuja – tai vahvimpia... Vain pieni osa ihmiskunnasta mahtuu mukaan.

Mitä tekisit? Auttaisitko mielestäsi tärkeämpiä tuntemiasi ihmisiä avaruusaluksiin, vai päättäisitkö kyynärpäätaktiikalla päästä kyytiin?

Voittaisiko kuolemanpelko?

[carnice]

Eipä tuota tuu peljättyä..
Lähinnä harmittaa ajatus siitä että sitten mulla ei oo enää mitään tekemistä, ei tää pallo pärjää ilman mua
Kokemuksien kartuttaminenkin siinä sitten tyssää Välillä tuntuu että aika ei millään riitä kaiken kokemiseen ja tekemiseen.
Yks mun huonoja puolia, haluan osata ja tietä kaiken (tai vähintään opetella).

e: Jamacin kysymykseen:

Kyllä se kyynärpää varmaan sieltä heilahtaisi..