Mikael K. kirjoitti:Kysymyshän on järjenvastaisesta aiheesta, joten ei sitä kannata ihmetellä. Tosin järkeä tarvitaan siinä suhteessa, että siitä mistä ei voi puhua ei ole vaiettava vaan yritettävä kaiken uhallakin kuvailla edes alkeellisesti sitä mistä on kysymys. Ehkä olennaisinta on kuitenkin se, että vaikka loogisella tasolla eroja ei olisi löydettävissä niin kuitenkin erot ovat olemassa sydämen tasolla. Yritä selostaa tämäkin nyt järkevästi. Rakastuminen ilmiönä kuvaa nähdäkseni jollakin tavalla po. aihetta. Kokemus on kokonaisvaltainen ja vie jalat alta. Sama liittyy siihen, kun syntinen kohtaa Vapahtajan. Kokemus siitä, että vanha elämä on annettu anteeksi ja uusi saa alkaa on huimaava.
En tiedä kuinka syvällisesti aiheesta voi puhua loogisesti. Jossakin vaiheessa puhe uppoaa pinnan alle ja kyse on salaisuuksista. Tosin tässä tapauksessa salaisuus on sellainen, että se on jokaisen löydettävissä. Puheen muoto kuitenkin muuttuu ja logiikka on vain jonkinlaisena luurankona tai tukena puhuttaessa kristinuskon sisällöistä. Tässä tulee vastaan hankaluus. Jos joku ei ole kokenut syvää rakastumista niin hän ei välttämättä ymmärrä rakastuneen puhetta. Hieman samanlaisesta on kysymys, kun puhutaan Jumalasta.
Se miten aiheeseen pääsee sisälle, niin että voi todeta pitääkö puhe paikkaansa vai ei vaatii kierkegaardilaisittain ilmaistuna uskon hyppyä. Sitä ennen kuitenkin Jumala johdattelee ihmisen sellaiseen tilanteeseen, jossa ratkaisu on hypyn tai hyppäämättömyyden välillä mahdollinen. Mielestäni hyvä kertomus tällaisesta tilanteesta on C. S. Lewisin omaelämänkerta Ilon yllättämänä. Siinä on yhden miehen tarina kerrottuna varsin mielenkiintoisella tavalla.
Kiitos asiallisesta vastauksesta!
Pakko tarttua tuohon rakkausvertaukseen, koska se on mielestäni erittäin osuva ja itsekin olen sitä käyttänyt, vaikkakin juuri vastakkaisella tarkoitusperällä.
Itsekin olet sanonut kasvaessasi uskosi kehittyneen, asioita karsiutuneen ja merkitsevät asiat jäänyt. Vähän samaa asiaa tässä rakkausvertauksessa. Olen nimittäin ollut palavasti rakastunut ja tehnyt/sanonut vaikka mitä pöhlöä peruskouluikäisenä uskoen, että se on tässä ja nyt ja hurmoksessa kuin hullu. No ne tytöt oli ja meni ja nyt olen elämäni rakkauden kanssa onnellisesti naimisissa. Mutta silti, jos jostain syystä tämä suhteeni loppuisi vaikkapa tapaturmaisesti, niin vaikka se kuinka nyt tuntuu mahdottomalta ajatukselta, niin uskon voivani rakastua uudelleen.
Miksi ei uskovainenkin voisi "rakastua" uudelleen ja kääntyä uskomaan itseensä/muihin ihmisiin ja huomata elämän olevan ihan samanlaista ilman juuri sitä ainoata ja oikeaa jumalaa?
Ja nyt iDock ihan turha vastata kuinka tiedät ettei elämäsi voisi olla mitään ilman jumalaasi, olet juurikin se ensirakkauden löytänyt hölmö lapsi jollaisesta tässä puhutaan..
![[:D]](./images/smilies/icon_biggrin.gif "Iso hymy"){kind=icon}
