Hesarin kolumnissa kerrataan yhtä asiaa, joka on ja pysyy Suomessa: miten arkkitehtien ja taloja & asuntoja haluavien ihmisten käsitys eroaa siitä, minkälaisia taloja pitäisi suunnitella. Kansa haluaisi ihmisläheisyyttä ja kauneutta, arkkitehdit ja grynderit rationaalisuutta:
1970-luvun arkkitehtuuri unohti kauneuden, ja siksi Suomessa rakastuttiin pohjalaistyyliin suunniteltuihin uusvanhoihin talopaketteihin
Maallikot arvostavat uusvanhaa arkkitehtuuria, kun taas eniten epäilyjä on kuulunut arkkitehtien ja asiantuntijoiden suusta.
Minulle tulee aina tästä keskustelusta mieleen arkkitehti-SAFA Klaus Pelkosen absurdi lausahdus eräästä taidehistorian seminaarista parinkymmenen vuoden takaa:
Eivät ihmiset tiedä miten ja millaisissa taloissa heidän on hyvä asua. Arkkitehdit tietävät.
Mutta jostain syystä tämä meikäläinen rationaalinen rumuus ei ole globaalia. Esimerkiksi Saksassa arkkitehdit ja rakennusliikkeet tietävät, että ihminen voi asua hyvin uusvanhassa, kauniissa uudessa tai vaikka postmodernissa hupailussa, eikä mikään estä arkkitehtejä sellaisia suunnittelemasta, esim. Düsseldorfin Neuer Zollhof:
Hesarin monien artikkeleiden paras osa on keskustelupalsta. Niin myös tämän. Nimimerkki Tom Joad kärjistää ja yksinkertaistaa, mutta löytää ehkä jotain olennaista tuhansien samanlaisten uusien kerrostalojen Suomesta:
Tom Joad
25.4. 7:44
Ilmoita asiaton viesti
Sosialistinen modernismi on saavuttanut puhtaan unisonon oikeistoliberaalin halpuuden palvonnan kanssa. Nykyään ei keskimäärin vaan enää välitetä, miltä talo näyttää. Ulkonäköä ei pidetä tärkeänä asiana. Kauneus koetaan nykyään jotenkin eltaantuneen konservatiiviseksi, koetaan että kauneus lisää epätasa-arvoa ja kaikkea epätoivottua. Kauneus on persoonallista, se on uhka. Globaali ajan henki kokee identiteetit uhakseen. Rumuus on tasa-arvoista sekä halpaa. One size fits all.