Itsemurha

[KunkkuJ]

En ymmärrä miksi jotkut teinit tekee, kun niillä on elämä vielä edessä.

Onko vanhan ihmisen itsemurha sitten ymmärrettävämpi? Miten vanha täytyy olla, että se tulee ymmärrettäväksi? Ei elämän tuska ja ahdistus ikää katso.

[ossy]

Kyllähän tää asia ikävä kyllä koskettaa aika montaa meistä ja melkeenpä jokainen tuntee jonkun, joka on päättäny päivänsä omasta tahdostaan. Ite aikanaan törmäsin tähän tekstiin, joka mun mielestä kiteytti asian aika hyvin:

Suicide is not chosen; it happens when pain exceeds resources for coping with pain.

Ei itsemurhaa ajatteleva pysty epäitsekkäästi ajattelemaan tekojensa seurauksia, on vaan pakko päästä pois.

[Mikael K.]

Suicide is not chosen; it happens when pain exceeds resources for coping with pain.

Ei itsemurhaa ajatteleva pysty epäitsekkäästi ajattelemaan tekojensa seurauksia, on vaan pakko päästä pois.

Mietin toisinaan syitä miten tällaista elämän tuottamaa tuskaa voisi lieventää. En tiedä onko siihen yksiselitteisiä keinoja. Arvelisin yhteisöllisyyden olevan yksi hyvä tapa tässä suhteessa. HO:lla on tärkeä rooli vaikka se onkin vain virtuaalista yhdessäoloa. Tärkeää meille jokaiselle kuitenkin on se, että meidät hyväksytään ihmisinä ja sen seurauksena liukuminen elämän laidalle vähenee ja lisäksi se antaa tukea kriiseissä. HO:ssa on myös loistavia persoonia, jotka osaavat kuunnella oikeissa paikoissa. Kiitos teille! En tiedä miten yhteisöllisyyttä voisi lisätä. Tässä suhteessa kuitenkin harrastepiirit, seurakunnat ja kaikki missä voi olla yhdessä ovat terveellisiä.

[tsip]

Kyllä, ajattelin sitä tänäänkin. Itsemurhaa siis. Olenko säälittävä tapaus koska ajattelen muille tuottamaani surua, jos onnistun teossani? Ja minähän onnistun kun ei tunnu muuta ulospääsyä olevan. Rekkamiehen trauma esti minua ajamasta rekan alle syksyllä kun ei ollut valoa tunnelissa, yhtään. Tulevaisuus on aina epävarma ja tilannetta helpottaisi kovasti joku, joka vain käskisi ja teettäisi jotain. Minulla ei ole halua jatkaa. Minulla ei ole tavoitteita, paitsi tulla hyväksi ihmiseksi.

Juu, lääkkeet auttavat, eivät jää nämä negatiiviset ajatukset jauhamaan paikoillaan vaan pääsee eteenpäin näkemään niitä hyviä puolia. Nyt sain jopa aloitettua projektin nimeltä kivun hoito, joka sekin toivottavasti auttaa jaksamaan. Ehkä minusta vielä tulee virkeä ja positiivinen vaikka se tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta. Työnarkomaania minusta ei varmaankaan tule koskaan kun ei niitä oireita ole tähänkään asti ollut. Onko elämä itse ja sen myötä tulleet kokemukset polttaneet minut loppuun? Vai syytänkö sittenkin vanhempiani geeneistäni ja lapsuudestani? En tahtoisi. En enää tahdo syyttää itseäni, en pysty näkemään ominaisuuksiani ellei joku toinen ihminen niitä arvioi. Ei minua kiinnosta masennuksen syyt muuten kuin tietona miten välttää sitä jatkossa. Muutoin haluan vain ulos tästä oravanpyörästä.

Vuodatan asioitani tälle foorumille koska minun pitää saada ne ulos itsestäni. Jos se samalla avartaa jonkun maailmaa niin hyvä, lähinnä se helpottaa minua. Olen täältä saanut olkapäätarjouksia, joihin en kuitenkaan ole halukas tarttumaan. Vielä. Kiitän antamastanne tuesta lämpimästi, kiitos!

[Mikael K.]

Minulla ei ole halua jatkaa. Minulla ei ole tavoitteita, paitsi tulla hyväksi ihmiseksi.

En osaa analysoida syvällisesti tekstiäsi ja antaa elämää tukevia ohjeita. Tai tämä kuulostaa siltä, että aivan kuin ohjeet ja niiden normatiivisuus muka voisivat auttaa johonkin suuntaan. Silmäni kiinnittyivät lainaamaani kohtaan. Minusta hyväksi ihmiseksi tuleminen on jo aikamoinen vaatimus. Se sisältää sellaisen kuorman, että sen kantaminen voi olla mahdotonta. Tästä syystä kysynkin miksi et voisi olla oma itsesi? Tietysti peiliin katsominen ja itsensä näkeminen sellaisenaan on hurja kokemus. Toisaalta omana itsenään oleminen voi vapauttaa, kun heittää kaikki muiden tuomat kuormat nurkkaan ja vapauttaa itsensä vaatimuksista. Liitin mukaan linkin minulle tärkeään musiikkivideoon. Hassisen kone - Rappiolla.

[Celia]

Kyllä, ajattelin sitä tänäänkin. Itsemurhaa siis. Olenko säälittävä tapaus koska ajattelen muille tuottamaani surua, jos onnistun teossani?

Et ole säälittävä vaan osoitat, ettet ole menettänyt kykyäsi empatiaan. Se on hyvä asia.

Mikael K. jo sanoikin, että hyväksi ihmiseksi tuleminen on melkoinen tavoite. Jokainen tietysti määrittää hyvän ihmisen ominaisuudet ja kriteerit itse, mutta uskon tuon tavoitteen olevan jokaisesta näkökulmasta katsottuna niin iso, ettei sitä suinkaan pidä vähätellä millään muotoa. Maailma olisi paljon parempi paikka jos jokainen meistä pyrkisi samaan, ihan omien kriteeriensä puittessakin.

Onko elämä itse ja sen myötä tulleet kokemukset polttaneet minut loppuun? Vai syytänkö sittenkin vanhempiani geeneistäni ja lapsuudestani? En tahtoisi. En enää tahdo syyttää itseäni, en pysty näkemään ominaisuuksiani ellei joku toinen ihminen niitä arvioi. Ei minua kiinnosta masennuksen syyt muuten kuin tietona miten välttää sitä jatkossa. Muutoin haluan vain ulos tästä oravanpyörästä.

Mielestäni ilmaisit nämä asiat hyvin, kuvailet tässä paljolti sitä, mitä minun mielessäni on liikkunut.

En usko, että monikaan masennuksesta kärsivä on kovin kiinnostunut etsimään syitä tai innokas osoittamaan rakkaita ihmisiä syyttävällä sormella.

Olen vasta viimeisen vuoden aikana oppinut ymmärtämään sen, että kaikki kokemani huonot, epäoikeudenmukaiset ja muilla tavoin ahdistavat kokemukset ovat muokanneet minua niin, että olen herkkä masentumaan syvemmin (olen kärsinyt aaltoilevasta masennuksesta jo >10v.). Olen siis oppinut, ettei kyse ole yksinomaan siitä, että masennus on minun luonteenpiirteeni, vaan asia, jonka kanssa ja jota vastaan käyn jossain määrin jatkuvaa taistoa.
Suurin valaistuminen viimeisen puolen vuoden aikana onkin ollut se, että pystyn itse hallitsemaan -tai ainakin opettelemaan- masennustani.

Tämä kuulostaa todella kornilta, pahoittelen. Kävin syksyllä mielenterveystoimiston masennusenhallinta -kurssin. Siellä ei keskitytty siihen, mitä tunnetaan vaan siihen, mitä ajatellaan. Koin hyötyväni kurssista siinä mielessä, että opin tunnistamaan ja välttämään omia ajatusmallejani, jotka puolestaan ruokkivat masennustani.

Kurssilla tehtiin erilaisia harjoitustehtäviä. Tämä on kaikista korneinta, pahoitteluni jälleen...
Eräs tehtävä oli, että viikon ajan piti iltaisin listata paperille ainakin 5 hyvää asiaa siinä päivässä. Asioiden ei tarvinnut olla isoja, kunhan vain jotain, mikä oli hyvää ja sai ehkä paremmalle mielelle.
Oma listani saattoi olla: leikin kissan kanssa, lämmin suihku, hyvä tv-ohjelma, mies pesi pyykit... ei mitään sen isompaa.
En olisi ikinä uskonut, että tällainen päivän hyvien asioiden läpikäyminen ennen nukkumaan menoa auttoi. Näistä asioista tuli jotenkin hyvä mieli, eikä seuraavakaan päivä tuntunut niin pahalta. Lisäksi alkoi huomata kesken päiviä sellaisia "kivoja asioita", joita voisi lisätä illalla siihen listaan.

Kurssi loppui aikanaan, mutta joskus edelleen listaan nukkumaan käydessäni asioita tyyliin: "Tässä päivässä hyvää oli..." Olen huomannut, että näihin hyviin asioihin keskittyminen auttaa minua.
Suosittelen kokeilemaan vaikka viikon ajan. Vaikka on kuinka toivotonta, harmaata, unenomaista ja synkkää, niin on kuitenkin jotain hyviä, miellyttäviä asioita. Olkoon se sitten vaikka peitto, jonka alle käpertyä, verhot, jotka voi vetää ikkunan eteen, että voi suojautua valolta ja maailmalta... Mitä vain, kunhan lähestymistapa asiaan on positiivinen.


Hienoa, että kirjoitit rehellisesti.

[Celia]

Hepo kirjoitti, ettei ymmärrä itsemurhaa tekeviä nuoria, joilla on vielä koko elämä edessä. KunkkuJ vastasi, ettei elämän tuska ja ahdistus ikää katso.
Olen täysin samaa mieltä KunkkuJ:n kanssa, mutta asia jäi mietityttämään, kunnes Mikael K. puki sanoiksi tärkeän pointin:

Tärkeää meille jokaiselle kuitenkin on se, että meidät hyväksytään ihmisinä ja sen seurauksena liukuminen elämän laidalle vähenee ja lisäksi se antaa tukea kriiseissä.

Näinpä.

Voin sanoa ymmärtäväni yksinäisen ja epätoivossa elävän nuoren itsemurhamietteitä, luonnollisesti omien kokemusteni kautta. Nuorena yhteisöllisyys ja hyväksytyksi tulemisen tarve korostuu. Ulkopuolelle, syrjään työnnetyksi tuleminen ja yleisen pilkan ja kiusaamisen kohteeksi joutuminen on kova isku, eikä sellaisen jälkeen ole helppoa saavuttaa muiden hyväksyntää - ja vielä, tunnustaa itselleen, että ansaitsee sen.

Toivon kovasti, että jokainen koulukiusaaja on vanhemmiten tajunnut asioita (mm. henkisen väkivallan vakavuudesta) ja edes jossain määrin katuu tekojaan.
Jotenkin en kuitenkaan jaksa uskoa tähän, vaikka sitä toivonkin.
No, eipä ole ensimmäinen asia, minkä vuoksi on mennyt usko ihmisiin.

[KunkkuJ]

Vaikka on kuinka toivotonta, harmaata, unenomaista ja synkkää, niin on kuitenkin jotain hyviä, miellyttäviä asioita.

Kyllä jostain tuollaisesta se elämän juoni usein löytyy. Niin myös minulla. Purin omia tuntojani sairastumiseni jälkeen lehtijutussa, jonka päätin seuraaviin ajatuksiin:" Nyt elämä on sopeutumista ja uudelleen oppimista. Eilistä en saa takaisin, huomisesta en tiedä. Tänään näen elämässäni niin paljon hyvää, etten halua jäädä murehtimaan sitä, mitä joskus on ollut. Minä elän hyvää elämää, iloineen ja suruineen."

Valitettavasti olen monta kertaa joutunut toteamaan, että tuo oli paljon helpompi sanoa kuin yrittää elää todeksi päivästä toiseen. Mutta tämä on minun elämäni ja osani, mitä muuta voisin

[tsip]

Minulla ei ole halua jatkaa. Minulla ei ole tavoitteita, paitsi tulla hyväksi ihmiseksi.

Minusta hyväksi ihmiseksi tuleminen on jo aikamoinen vaatimus. Se sisältää sellaisen kuorman, että sen kantaminen voi olla mahdotonta. Tästä syystä kysynkin miksi et voisi olla oma itsesi? Tietysti peiliin katsominen ja itsensä näkeminen sellaisenaan on hurja kokemus. Toisaalta omana itsenään oleminen voi vapauttaa, kun heittää kaikki muiden tuomat kuormat nurkkaan ja vapauttaa itsensä vaatimuksista.

Kyllä se hyväksi ihmiseksi tuleminen on kova vaatimus mutta yritänkin tulla hyväksi ihmiseksi minulle itselleni. Minä en taida tietää kuka olen, millainen olen. Liian kiltin ongelma, olen antanut muiden kertoa millainen olen, aivan liian usein vielä uskonut sen. Mitä enemmän etsin itseäni, sitä kauemmas se tuntuu hukkuvan ja jaksaminen menee jokapäiväisten asioiden pyörittelyyn. Tämäkin kahden viikon kurssi väsyttää iltaisin koska esitän päivät reipasta, osaavaa ja tietävää. Ja olen menettänyt luottamuksen ihmisiin, näköjään. Toivon parasta ja pelkään pahinta, aina ja joka kerta.

On helppoa kumota kaikki pienetkin auttamiskeinot toteamalla, etten jaksa ja on minulla näitä hyviä asioita, jotka auttavat jaksamaan. Ei olisi pahitteeksi tehdä iltaisin tuota listaa pienistä hyvistä asioista. Nyt kun kivun tunne on vähentynyt lääkityksen avulla (niin, masennuslääkkeillä on sellainen vaikutus) niin pieneen päähän alkaa valua muitakin ajatuksia kuin pelko kivusta. Nyt vasta alkaa tajuta, kuinka paljon kipu ja sen pelko hallitsee elämää. Se jättää myös tyhjiön, joka pitää täyttää jollakin muulla mukavalla. Aaltoileva masennus, kuinka tuttua. Noin 7 vuotta kipua ja sen pelkoa, millä minä sen korvaan? Harrastaa pitäisi vaan pelottaa kivun palaaminen. Ja kunto on tunnetusti huono, joten kipu lisääntyy ennen kuin kunto kasvaa.

[Mikael K.]

Minulla ei ole halua jatkaa. Minulla ei ole tavoitteita, paitsi tulla hyväksi ihmiseksi.

Minusta hyväksi ihmiseksi tuleminen on jo aikamoinen vaatimus. Se sisältää sellaisen kuorman, että sen kantaminen voi olla mahdotonta. Tästä syystä kysynkin miksi et voisi olla oma itsesi? Tietysti peiliin katsominen ja itsensä näkeminen sellaisenaan on hurja kokemus. Toisaalta omana itsenään oleminen voi vapauttaa, kun heittää kaikki muiden tuomat kuormat nurkkaan ja vapauttaa itsensä vaatimuksista.

Kyllä se hyväksi ihmiseksi tuleminen on kova vaatimus mutta yritänkin tulla hyväksi ihmiseksi minulle itselleni. Minä en taida tietää kuka olen, millainen olen. Liian kiltin ongelma, olen antanut muiden kertoa millainen olen, aivan liian usein vielä uskonut sen. Mitä enemmän etsin itseäni, sitä kauemmas se tuntuu hukkuvan ja jaksaminen menee jokapäiväisten asioiden pyörittelyyn. Tämäkin kahden viikon kurssi väsyttää iltaisin koska esitän päivät reipasta, osaavaa ja tietävää. Ja olen menettänyt luottamuksen ihmisiin, näköjään. Toivon parasta ja pelkään pahinta, aina ja joka kerta.

On helppoa kumota kaikki pienetkin auttamiskeinot toteamalla, etten jaksa ja on minulla näitä hyviä asioita, jotka auttavat jaksamaan. Ei olisi pahitteeksi tehdä iltaisin tuota listaa pienistä hyvistä asioista. Nyt kun kivun tunne on vähentynyt lääkityksen avulla (niin, masennuslääkkeillä on sellainen vaikutus) niin pieneen päähän alkaa valua muitakin ajatuksia kuin pelko kivusta. Nyt vasta alkaa tajuta, kuinka paljon kipu ja sen pelko hallitsee elämää. Se jättää myös tyhjiön, joka pitää täyttää jollakin muulla mukavalla. Aaltoileva masennus, kuinka tuttua. Noin 7 vuotta kipua ja sen pelkoa, millä minä sen korvaan? Harrastaa pitäisi vaan pelottaa kivun palaaminen. Ja kunto on tunnetusti huono, joten kipu lisääntyy ennen kuin kunto kasvaa.

Itsensä tunteminen ja muiden antama palaute ovat hankala yhdistelmä. Ne ovat jotenkin käsi kädessä ja saattavat kieroutua. Ilkeä ja negatiivinen palaute vaikuttaa itsetuntoon vaikka tiedostaisi palautteen kierouden. Tai en oikein tiedä miten tämä pitäisi muotoilla. Näin sen olen ymmärtänyt.

Sinun kannaltasi on varmasti tärkeää löytää elämää tukevia harrastuksia ja eteenpäin auttavia ihmisiä. Kuvailemastasi elämäntilanteesta on varmasti vaikea päästä ulos ja jatkaa tavallista elämää. Ehkä tällaisissa tilanteissa on tärkeintä, että osaa hyväksyä ne osaksi omaa elämää ja päästää niistä irti oikealla tavalla.

Tarkoitan lähinnä sitä, että näen tärkeäksi sen, että osaisi antaa anteeksi itselleen ja niille kaikkein pahimmille kiusankappaleille. Ajattelen niin, että anteeksi antaminen on irti päästämistä ja tässä suhteessa se on elämän jatkamista eteenpäin.

[Repe Ruutikallo]

Järkytyin aika tavalla tsipin viesteistä. Harvinaista sinänsä, mutta en ainakaan juuri nyt tiedä mitä sanoa.

Joka tapauksessa toivon sydämestäni sulle parempaa oloa ja eloa!

[Sarjatuli]

Pakko kai minunkin on tähän jotain sanoa. Itse naureskelin muutamia vuosia sanalle masennus, kunnes huomasin viime ja tänä vuonna että itsekin kärsin samoista oireista. Muutin Turkuun viime vuonna ja kaikki oli kesällä hyvin, kunnes. Sattui onnettomuus ja olkapää meni rikki. Samalla meni työpaikka alta. Aluksi joutui odottelemaan leikkaukseen pääsyä viellä myös päälle joutuminen maksuvaikeuksiin erinäisten laskujen kanssa. Kyllä muutamia kertoja tuli ajatus mieleen itsemurjasta ja myös kaiken näköisiä itsesäälin tuntemuksia. Sekä uuteen kaupunkiin muuttaneena ei kavereita eikä ystäviä. Eristäytyminen muusta maailmasta oli helppoa. Jääminen yksin. Jos sitä tietä olisi jatkanut, en tiedä missä olisin nyt. Ja... ennenkaikkea ulospäin näytti siltä ettei olisi mitään hätää. Onneksi kuitenkin otti itsestä niskasta kiinni ja uskalsi jutella vanhojen ystävien kanssa tilanteesta ja mihin on joutunut. Ilman heitä en olisi selvinnyt. Kiitos heille. Nyt uskaltaa olla taas toiveikas tulevaisuudelle. Summa summarum. Kyllä nykypäivien masennus ja itsemurhat ym. ym. johtuvat puhumattomuudesta ja eristäytymisestä muista. Ulkoa tulevat paineet sekä nykypäivän tuloshakuinen elämäntapa tekevät sen että pelätään epäonnistumista. Ja ei mediakaan edesauta kyseistä asiaa.

[15379093]

Arjen harmaa tummeneen jo täyttää pimeys mut mukaan sulkien. Ei illan päättyvän voi korvata kuin yö kylmyyden. Tuo tyhjyys keskellä kuivuneiden kyynelten, on kuin hauta pimeyden. Ei irtoa ottestaan mieli ihmisen.

Ei huuto, ei teko, ei lausuttu sana voi vapauttaa vankiaan. Kahlittu oon mä vajoamaan yön kylmän kalmaan makamaan. Kyynelten polttama poski lattiassa muistuttaa, elän vaikka kuollut olen. Luovuttanut ihan kokonaan, ei unelmaan toivosta ei uskoa ollenkaan. Kuka voisi viimeisen valon sammuttaa.

Henkäyksen henkäykseltä voin tuoksun jo tavoittaa. Se on kuin lapsuuden hetki jossa ei tarvitse suorittaa. Ei painetta, ei taakka oo siinä laisinkaan ja tässä makaan, kokien samaa. Sen kyyneleet vapauttaa, olen se pellava pää joka juosta saa ja haaveilla. Olen vapaa.

Parasta Sinulle tsip! Toipuminen on mahdollinen, yli tyhjyyden. Se väistyä voi kuin taittuva yö, sen aamu voittavi voi!

Terveisin 15379093

[tsip]

Kuulkaas, miksi te järkytytte tekstistäni? Mikä osa siinä teitä järkyttää? Minä kun mielestäni varsin toteavaan sävyyn kerron tuntemuksiani. Parempina päivinä pelottaa kyllä lukea omia juttujaan mutta ehkä ne ovat kuitenkin vain häivähdys todellisesta minästä.

Millainen on "normaali" ihminen ja "tavallinen" päivä? Ja millaista huomista sellainen ihminen odottaa? Minä odotan saavani olla yksin tai puolisoni kanssa, omana itsenäni omine ajatuksineni ja mielipiteineni. Kaikessa rauhassa. Ehkä vielä yhden päivän joutumatta pyörätuoliin, joka ei sekään taatusti mikään maailmanloppu olisi. Ehkä vielä yhden päivän toivomatta kuolemaa. Tähän kohtaan täytyy kyllä sanoa, että harrastan varsinaista "hajoita ja hallitse" politiikkaa masennuksen osalta. Teille kirjoittelen näitä tuntemuksiani enkä puhu niistä mielenterveyshoitajalleni. Hänelle vakuuttelen kaiken olevan "ihan ok", joskus huonommin ja joskus vähän paremmin. Toisinaan toivon suljetulle osastolle passitusta ja toisinaan lobotomiaa Yhteiskunta toivoo minusta työkykyistä yksilöä vielä kymmeniksi vuosiksi maksamaan veroja ja patistaa minua työhön. Ei minulla työtä vastaan mitään olisikaan, olisipahan muutakin ajattelemista. Työ ei kuitenkaan ole "koko elämä" minulle eikä palkkakaan ole maailman tärkein asia, haluan vain tehdä sitä, joka tuntuu minusta mukavalta. Oli se sitten mitä tahansa, mihin kykenen. Puoliso toivoo tuloja asunnon hankintaa varten, kannustaa ja tukee osaamillaan tavoilla. Toisi vaikka kuun taivaalta jos pyytäisin.

Vaikeutta asiaan tuon minä itse, sillä mukaudun kovin helposti siihen, mitä minusta halutaan. Olen helposti lähestyttävä enkä kuitenkaan päästä kovin lähelle. Minussa on enemmän kuin mitä annan ja näytän, en vain itsekään tiedä mitä se on. Pystyn puhumaan masennuksesta kevyesti ja nauramaan sydämellisesti kun siltä tuntuu. Pystyn puhumaan kokemuksistani ja jaan niitä mielelläni ja kuitenkin peittelen erittäin taitavasti todellisen ahdistuksen määrää, itseltänikin. Eristäydyn koska se on minulle helpompaa, kommunikoin mieluummin netin kautta koska siten minun ei tarvitse tulkita ilmeitä, eleitä eikä sanoja ja tuntosarveni voivat olla niskassa lurpallaan. Mietin joka päivä, useamman kerran, miksi joku tekee näin ja joku toinen noin, miksi se tuntuu minusta hassulta, mitkä kokemukset saavat heidät ajattelemaan noin ja kuitenkin toimimaan päinvastoin... Miksi joku toinen ihminen samantyyppisellä elämänkokemuksella kuin minulla on, on kuitenkin aivan erilainen ihminen? Olen näköjään jumittunut kyselyikään. Onnistun ilmeisesti verhoamaan synkätkin ajatukset jotenkin...mikä nyt olisi sopiva sanamuoto...hmm... värikkääseen muotoon, ehkä se on aika kuvaava sana. Jostakin on tainnut jäädä päähäni, että lopuksi lukija on saatava nauramaan jotta on onnistunut. En tiedä, nauratteko vai itkettekö, sarkasmia tihkun yleensä ja huvittaminen on tarkoitukseni.

Kenties olen fyysinen kokonaisuus rikkoutuneella psyykellä, joka ei pysty unohtamaan olevansa täällä vain käymässä. Jos olisin julistaja, julistaisin hyväksi ihmiseksi tulemista. Tarvitsen silmälaput ja korvatulpat, ne minun on opeteltava löytämään voidakseni säädellä masennustani. Tuntosarvikyky on niin myötäsyntyinen etten osaa erottaa, milloin vedän roolin päälle ja sarvet esiin. Entä sitten, jos en olekaan masentunut vaan tämä on "normaalitila" minulle? Miksi se väsyttää niin kovasti, miksi minä en sitä halua?

No niin, ei teillä ole näihin vastausta, ei minullakaan ole. Toivoisin olevani se tyttö Rickmansworthilaisessa kahvilassa, joka äkkiä keksii miten maailmasta saadaan parempi paikka eikä ketään tarvitse naulata ristiin. Ja toisaalta taas tuntuu Neosta yrittämässä ensimmäistä kertaa hypätä pilvenpiirtäjän katolta toisen katolle mutta tippuukin katuun. Ja vain nenästä tulee verta koska aivot sanovat niin.

[Mikael K.]

Kuulkaas, miksi te järkytytte tekstistäni? Mikä osa siinä teitä järkyttää? Minä kun mielestäni varsin toteavaan sävyyn kerron tuntemuksiani. Parempina päivinä pelottaa kyllä lukea omia juttujaan mutta ehkä ne ovat kuitenkin vain häivähdys todellisesta minästä.

Tämä johtuu mielikuvituksesta ja siitä, että todellisuus on kätkössä. Jos olisit vaikka joku hyvä ystävä, jonka kanssa on usein tekemisissä niin silloin tilanteen voisi nähdä kokonaisvaltaisemmin. Nyt seurana on vain teksti, jonka rajat antaa vain mielikuvitus. Se on sellainen seuralainen, että valloilleen päästyään se maalaa pilvilinnat ja kauhukuvat.

Sinun ei tarvitse hätääntyä tai olla pahoillasi siitä, että toiset ovat huolissaan. Se kertoo minulle siitä, että kaikesta kiireestä huolimatta nykyäänkin on vielä ihmisiä, joita kiinnostaa toisen hyvinvointi. Näin näkisin reaktiot kirjoittamasi vuoksi.

[ossy]

Teille kirjoittelen näitä tuntemuksiani enkä puhu niistä mielenterveyshoitajalleni. Hänelle vakuuttelen kaiken olevan "ihan ok", joskus huonommin ja joskus vähän paremmin.

Miksi valehtelet mielenterveyshoitajallesi? Etkö luota hänen ammattitaitoonsa auttaa sinua? Pahimman aallonpohjan keskellä ulkopuolinen osaa katsoa asioita eri perpektiivistä ja ehkä auttaa sen yli. Toisaalta positiivista varmaankin on se, että puhut avoimesti asiasta edes jollekin, oli se sitten vaikka vaan täällä.

Tsemppiä.

[tsip]

Ossy, ehkä siksi että tulin nyt vasta ajatelleeksi asiaa. Ja luotan kyllä ammattitaitoon, pelkään varmaan enemmän sitä, miten asiaan suhtaudutaan. Olen huonompi ilmaisemaan itseäni puhuessa, kirjoittaminen on helpompaa. Lupaan ottaa asian puheeksi seuraavalla kerralla.

Mikael K: Niin, olet varmaan oikeassa. En halua huolestuttaa teitäkään Ehkä siksi teen tätä hallitse ja hajoita -juttua ettei kukaan pelästyisi "kaiken" tietäessään.

[Lillan]

Olen huonompi ilmaisemaan itseäni puhuessa, kirjoittaminen on helpompaa. Lupaan ottaa asian puheeksi seuraavalla kerralla.

Olisiko mahdollista että kirjoittaisit hänelle ajatuksistasi? Jos se tuntuu sinusta helpommalta.

[iPratt]

Eiköhän tuo ole jokaisen oma päätös. Toivoisin vain että jaksaisivat sen verran ajatella että yrittäisivät aiheuttaa mahdollisimman vähän vahinkoa jälkeenjääville. Ei mielellään ampumista, siitä tulee kauhea sotku, jonka joku joutuu siivoamaan. Eikä mielellään siten että joku läheinen joutuu yllättäen löytämään. Mielellään mahdollisimman siististi ja niin että ensimmäisenä paikalle tulevat ovat ammattilaisia, jotka ovat noita tapauksia "tottuneet" näkemään.

[Mikael K.]

Eiköhän tuo ole jokaisen oma päätös. Toivoisin vain että jaksaisivat sen verran ajatella että yrittäisivät aiheuttaa mahdollisimman vähän vahinkoa jälkeenjääville. Ei mielellään ampumista, siitä tulee kauhea sotku, jonka joku joutuu siivoamaan. Eikä mielellään siten että joku läheinen joutuu yllättäen löytämään. Mielellään mahdollisimman siististi ja niin että ensimmäisenä paikalle tulevat ovat ammattilaisia, jotka ovat noita tapauksia "tottuneet" näkemään.

Päinvastoin! Jokaisen ihmisen hengissä pysymiseksi on tehtävissä paljonkin. Itsemurha ei ole vain yksilön itsensä asia vaan se koskettaa kaikkia läheisiä loppuelämän. Epätietoisuus kadonneesta kalvaa kunnes syy katoamiseen selviää. Mielestäni on parempi luoda sellainen yhteiskunta ja tukea kaikkia rakenteita, jotka estävät epätoivoiset yritykset surmata itsensä. Olen itse nähnyt kaksi läheltä piti tilannetta ja hyvä ystäväni ampui itsensä. Näkemäni tilanteet olivat hyppyjä sillalta. Toinen ei onneksi ehtinyt hyppäämään, kun estimme kavereiden kanssa hypyn. Toinen saatiin kiskottua kuiville. Hyppääjien epätoivo käänsi vatsaa, niin että vieläkin puistattaa. Kaverin vanhemmat eivät ole vielä vuosikausien jälkeenkään selvinneet tilanteesta. Nämä tilanteet hyvässä muistissa en voi suhtautua kylmän teoreettisesti siihen, että "kauheaa sotkua" ei syntyisi. Mieluummin teen jotakin, että itsemurhia ei tehtäisi.

[Mikael K.]

Mikael K: Niin, olet varmaan oikeassa. En halua huolestuttaa teitäkään Ehkä siksi teen tätä hallitse ja hajoita -juttua ettei kukaan pelästyisi "kaiken" tietäessään.

Olehan varovainen, että tuosta hajota ja hallitse systeemistä ei tule manipulointia. Huolestuminen ei ole pahaksi jos sitä kautta saa vaihdettua ajatuksia ja omat näkemykset avartuvat.

[ERA]

Minulla ei ole halua jatkaa. Minulla ei ole tavoitteita, paitsi tulla hyväksi ihmiseksi.

Minusta hyväksi ihmiseksi tuleminen on jo aikamoinen vaatimus. Se sisältää sellaisen kuorman, että sen kantaminen voi olla mahdotonta. Tästä syystä kysynkin miksi et voisi olla oma itsesi? Tietysti peiliin katsominen ja itsensä näkeminen sellaisenaan on hurja kokemus. Toisaalta omana itsenään oleminen voi vapauttaa, kun heittää kaikki muiden tuomat kuormat nurkkaan ja vapauttaa itsensä vaatimuksista.

Kyllä se hyväksi ihmiseksi tuleminen on kova vaatimus mutta yritänkin tulla hyväksi ihmiseksi minulle itselleni. Minä en taida tietää kuka olen, millainen olen. Liian kiltin ongelma, olen antanut muiden kertoa millainen olen, aivan liian usein vielä uskonut sen. Mitä enemmän etsin itseäni, sitä kauemmas se tuntuu hukkuvan ja jaksaminen menee jokapäiväisten asioiden pyörittelyyn. Tämäkin kahden viikon kurssi väsyttää iltaisin koska esitän päivät reipasta, osaavaa ja tietävää. Ja olen menettänyt luottamuksen ihmisiin, näköjään. Toivon parasta ja pelkään pahinta, aina ja joka kerta.

On helppoa kumota kaikki pienetkin auttamiskeinot toteamalla, etten jaksa ja on minulla näitä hyviä asioita, jotka auttavat jaksamaan. Ei olisi pahitteeksi tehdä iltaisin tuota listaa pienistä hyvistä asioista. Nyt kun kivun tunne on vähentynyt lääkityksen avulla (niin, masennuslääkkeillä on sellainen vaikutus) niin pieneen päähän alkaa valua muitakin ajatuksia kuin pelko kivusta. Nyt vasta alkaa tajuta, kuinka paljon kipu ja sen pelko hallitsee elämää. Se jättää myös tyhjiön, joka pitää täyttää jollakin muulla mukavalla. Aaltoileva masennus, kuinka tuttua. Noin 7 vuotta kipua ja sen pelkoa, millä minä sen korvaan? Harrastaa pitäisi vaan pelottaa kivun palaaminen. Ja kunto on tunnetusti huono, joten kipu lisääntyy ennen kuin kunto kasvaa.

Varmasti on mahdollisuus että kaikki menee parempaan päin. Kun pystyt noin upeasti analysoimaan kaikkea tuota mistä kirjoitit, niin ilman kiirettä, luottavaisena omaa elämääsi kohtaan saat varmaan pikkuhiljaa kaiken lutviutumaan oikeaan, sinua miellyttävään suuntaan. Tsemppiä!

[Sarjatuli]

Kunkku puhuu asiaa...

[15379093]

Mielellään mahdollisimman siististi ja niin että ensimmäisenä paikalle tulevat ovat cc, jotka ovat noita tapauksia "tottuneet" näkemään.

Niin nuo ammattilaisetkin ovat vain ihmisiä! Ja eläkkeelle päästyään "jos elävät niin pitkälle" sanovat olevansa tappajia. Muistaen kaikki epäonnistuneet tapahtumat. Herkkinä ja väsyneinä kantaen syyllisyyttä muiden tekemistä ratkaisuista. lääkiten itseään A lääkitys aineella jota reseptittä saa!

Ikävä kyllä aina joku maksaa ja jos ei maksa niin lapset maksaa!

[Pbman]

Itsemurha on pitkä, lopullinen ratkaisu lyhyeen, väliaikaiseen pahaan oloon. Me emme ymmärrä elämän kestoa. 80 vuotta on todella pitkä aika. Kaksi,neljä tai kymmenenkin vuotta kipua on sen lopun ehkä 60, ehkä 40 vuoden arvoista. Meidän pitäisi vain muistaa että niin todella vaikeaa kuin se onkin niin jos läheisellä on vaikeaa niin meidän tehtävämme on auttaa. Mieti miltä sinusta tuntuisi jos osat olisivat toisin päin!