Aatoksia

[tsip]

Väsyttää tänään. Eilen kerroin appivanhemmille masennuksestani. He ovat alan ammattilaisia enkä ole siitä syystä halunnut kertoa heille aiemmin. Ei ole ollut oikein rohkeuttakaan siihen kun en halua ruotia asioita heidän kanssaan. Ei minusta illalla tuntunut väsyneeltä, ehkä vähän voipuneelta, kävinhän aamupäivällä uimahallissa riekkumassa. Tänään kyllä väsyttää ja pitäisi tiskata ja tehdä ruokaa.

Pidempään olen suunnitellut tekeväni tänne topikin, joskin epävarmana. Mutta kun tuo Salmari floodaa noita omia pikkutopikkejaan, joista en ymmärrä edelleenkään mitään, niin ajattelin että ehkä tänne mahtuu yksi minunkin nonsense topik. En edes tiedä, haluanko lukea vastauksia... Kai tämä on päiväkirjaa vastaava viritys, jota en halua pitää vain omana tietonani. Blogin pitäminen ei taas kiinnosta. Floodaan tänne siis, siivotkaa pois jos on jaloissa. Tai painuuhan sitä tuonne taka-alalle pikkuhiljaa.

Mistä saisi halua jatkaa. Mistä saisi sietokykyä kestää elämää ja maailmaa. Olenko minä liian pehmeä vai onko maailma niin kova. Olen pirstale, joka ajelehtii. Toisinaan lähempänä rantaa, toisinaan kauempana. Toisinaan aurinko kuivattaa pintaa, toisinaan vettyminen painaa pinnan alle. En yletä pohjaan enkä pintaan yhtä aikaa, seistäkseni tukevalla alustalla ja nähdäkseni toivoa. Lapamato vei uskon, ankkuri pitää rangella. Ruumis kaipaa liikuntaa ja liikettä, sydäntä ja sielua väsyttää. Itku ei helpota oloa, ahdistaa vain. Nukkuminen antaa hetkellisen unohduksen, pienen kuoleman. Käsityöt pitävät kaavamaisessa ajattelussa vaikka sävellän ohjetta tehdessäni. Kaikki odottavat, minäkin. Odotan, että jostain tulisi se jokin, joka on minut ennen saanut innostumaan, uudistumaan, toipumaan. Näin syvällä en ole ennen käynyt, ehkä olen tullut vanhaksi etsimään tikapuita. Ehkä kokemus on saanut minusta otteen ja toteaa, ettei yrittämisestäni huolimatta mikään muutu. En pysty kovettumaan eikä maailma pehmene aikanani.

Lievä masennus on diagnoosini, muistaakseni. Kilin kellit, ei tämä tunnu lievältä. Syvenee ja pahenee vaan kun aikaa kuluu. Väsyn herkästi. Väsyn ihmisiin, meteliin, tuttuihin ja sukulaisiin, kaikkiin vieraisiin kotona ja kylässä. En halua katsoa ihmisiä silmiin, en ottaa kontaktia. Mieluummin olen hiljaa ja syrjässä, kuuntelen. Väsyttää kertoa kuulumisiaan, väsyttää kuulla hyvää päivää, kirvesvartta. Sanat haluavat tulla sormista, käyttää kieli- ja mielikuvia, pohdittuja ja pohtimattomia. Kuka sanoikaan, että koomikko nauraa ja naurattaa kyynelten läpi. On vähän samanlainen olo. Kaipaan hevosia, niitä tuttuja mussukoita.

Väsyttää. Menen silti uimahallille lepäämään vesijuoksuun. Tiskaan ja syön, virkkaan ja kudon. Mietin, miltä lukijasta voisi tekstini tuntua. Itken omaa tuskaani myöhemmin kun tätä luen itse. Ja olen tyytyväinen, jos en tunne samanlaista tuskaa juuri silloin. Minun musta aukkoni, minun universumini, minun pimeyteni, minun surumielinen valoni pilvissä, kukissa, lumessa. Olisinpa tabula rasa ja voisinpa aloittaa alusta. Tekisinkö silti toisin, en varmaan. En kadu mitään vaikka jotkin teot harmittavat yhä. Mutta mistä löydän avaimen tähän pimeyden häkkiin, singulariteetin purkulaitteeseen. Säikeeni värähtelevät hyvin vähän enkä kuule avaimen värähtelyä. Kuulen, tunnen ja näen pimeyden, mustan aukon, joka vetää puoleensa. Pulsarin, joka värähtelee kipua aukon ympärillä. Tuleeko aukosta valo vai valosta aukko, en tiedä. Yritän vain selvitä hetkestä toiseen. Oikeastaan kukaan ei taida voida auttaa minua ellen minä itse. Mutta en tiedä miten.

[amanita]

Tsip, oletko koskaan tuntenut halua kirjoittaa kirja? Voisin kuvitella sinun pystyvän luomaan kiinnostavan teoksen aiheesta, jota en osaa nimetä, kenties vaikka tästä tarpomisestasi ahdistuksen laaksossa välillä vuoren rinteellekin nousten, tavoitteena päästä huipulle näkemään laajemmin. Kenties aihe olisi filosofointia maailman menosta? Sinulla tuntuisi olevan lahjoja!
Voimia tsip, oikein tomeria voimia nousta ylös ja nähdä eteenpäin!

[Vaeltaja]

Tsip, oletko koskaan tuntenut halua kirjoittaa kirja?

Jaahas, mitähän suomea tuokin lause on!?

Eiks naisille tullu just joku uus kanava joku ava tai jotain. Vastaavanhan vois laittaa tännekin, jonka sais halutessaan skipattua automaagisesti. Mä en ainakaan tollast jaksa lukee.
Eiku silmät kiinni ja hanaa lisää... kesä tulee.

[amanita]

Tsip, oletko koskaan tuntenut halua kirjoittaa kirja?

Jaahas, mitähän suomea tuokin lause on!?

Lauseeni on erittäin oikeakielinen, kurkistelehan vain kielioppiin syvemmälle!

[Erño]

Tsip, oletko koskaan tuntenut halua kirjoittaa kirja?

Jaahas, mitähän suomea tuokin lause on!?

Lauseeni on erittäin oikeakielinen, kurkistelehan vain kielioppiin syvemmälle!

Liian hienoa suomea. Ei me uskota sinnuu.

[Repe Ruutikallo]

Ikävät nuo tsipin fiilikset enkä osaa mitään nerokasta sanoa, mutta kirjoittajana hän on harvinaisen hyvä ja koskettava. Herkkä, lahjakas ihminen ja kova maailma ovat aina vähän eri paria. Toisaalta maailmassa on myös hyvyyttä sen kovuuden vastapainona.

[wanders]

Oikeastaan kukaan ei taida voida auttaa minua ellen minä itse. Mutta en tiedä miten.

Tähän topikkiin on varmasti vaikea kirjoittaa mitään oikeasti viisasta.
Tuli vain mieleen, että jos ihminen tarvitsee apua, niin silloin hän tarvitsee sitä joltakin toiselta. Jos olisi kova fyysinen ponnistus johon tarvitsisi apua ja pystyisi itse auttamaan itseään, ilman toisia niin hyvin menisi.

Virtuaalisesti on vain niin vaikea auttaa. Oikeasti.

[Mikkoja]

Mutta mistä löydän avaimen tähän pimeyden häkkiin.

Yritin jotain hienoa tähän kirjoittaa mutta näin 'kirjoitustaidottomana' päädyin lainaukseen:
"Minä olen tie, totuus ja elämä." Joh. 14:6

Noin vuosi sitten nousin tämän sanoman avulla pahasta masennuksesta tukevalle maalle, eikä masennus ole sen jälkeen pahemmin vaivannut.
Agnostikot/ateistit sanokaa mitä sanotte mutta tätä ette voi tieteellisesti kiistää! Johtukoot sitten jostain kemiallisesta reaktiosta aivoissa tai aivopesusta mutta ainakin elämäni kulkee taas radallaan.

[Erño]

^itse en tiedä yhtään mihin tuo lainaus viittaa. Tarkoittaako se sitä olet itse oman elämäsi herra-juttua?

[tsip]

Olen harkinnut joskus kirjan kirjoittamista mutta ei, ei se ole ulottuvillani toistaiseksi. Ehkä myöhemmin tai ei sitten koskaan. Siitä tulisi liian minäkeskeinen ja esittäisi liikaa opettavaa sormea.

Käyn toki saamassa myös ammattimaista apua, se ei vaan tunnu etenevän minnekään ellen itse halua sen etenevän johonkin. Resurssien puutteessa ovat tuuppimassa minua käymään harvemmin ja harvemmin. Ja onko herkkyyden aiheuttamien oireiden minimointiin muuta hoitoa kuin lopulta oppia itse rajoittamaan ärsykkeiden määrää, oppimaan missä sietokyvyn raja menee kulloinkin.

Uskonto sellaisenaan, jota en suinkaan väheksy selviytymiskeinona, ei tunnu kuuluvan minun selviytymismekanismeihin enää lainkaan. Se ei ole edes varteenotettava vaihtoehto (syykin selviää jos/kun lukee noita uskontotopikkeja yms). Tällä hetkellä siis, tulevaisuudestahan ei kukaan tiedä. Tässä pimeyden ja masennuksen häkissä pelkkä ajatus johonkin jumaluuteen luottamisesta ei näy valona vaan on yhtä pimeää kuin kaikki muukin. Ja silti uskon - johonkin. Yritän myös uskoa selviämiseeni.

Kumppaniani kiitän taas kaukonäköisyydestä olla hankkimatta digiboksia, jossa olisi maksukanavien käyttömahdollisuus edes teoreettisesti. Näin ollen Ava jää näkemättä. (Muutenkin vaeltajan toivottavasti leikillään ilmaisema ajatus "naisten kanavasta Hompussa" ihmetyttää minua. Tietämättömyyttä? Kokemattomuutta? Pelkoa, että itse masentuu/on ollut masentunut?)

Edelleen mysteeri on minulle se, että kirjoitettuani aloitusviestin, oloni on helpottunut, väsymys lientynyt. Mutta ei se ole kokonaan poissa, tunnen olevani peruuttamattomasti rikki. Ollut niin kauan kuin muistan ja pysynyt teipillä ja nuoruuden kuolemattomuudella kasassa. Kuin vuotava maljakko. Jokin vuotaa sanat sormistani ilman sen kummempaa (tietoista) ajattelua vaikka toki pohdin joitakin asioita mielessäni pitkään.

Edit: Wanders hyvä, minua auttaa kirjoittaa tänne. Minua auttaa, että vaivaudutte lukemaan ajatuksiani ja ehkä jopa uskaltaudutte kommentoimaan vaikka valittelette, että ette osaa sanoa mitään viisasta. Tämä on kuin surunvalittelutopikissa, ei tarvitse sanoa mitään viisasta koska sellaista ei ole. Riittää, että sanoo jotain. Minun universumi ei ole samanlainen kuin sinun, en voi tietää mitä ajattelet ennen kuin sanot sen, ennen kuin tiedämme tarkoittavamme samoja asioita samoilla sanoilla. Ja oikeastaan kaipasin kommenttejasi ja ihanaa avatariasi kun olit poissa, mukavaa että olet palannut

[Martin2]

Julia Cameronilla on loistava kirja kirjoittamisesta, "Right to Write". Löytyy suomeksikin. Siinä hän kuvailee, miten vapauttavina ihmiset yleensäkin kokevat kirjoittamisen, ja minkälaisia lukkoja voidaan avata kirjoittamisella.

Ja miten. Hänellä on siihen lukuisia apukeinoja ja ehdotuksiakin. Tutustu ihmeessä.

Luin alkuperäisestä viestistäsi, miten kovan tunnepäivän käyt tunteissasi läpi, ja siitä varmaan myös pääsyy Sinun väsymykseesi. Tunteet ja voimakkaiden tunteiden kokeminen on yksi kaikkein eniten väsymystä aiheuttavista asioista. Näyttää siltä, että Sinulla nämä tunteet kulkevat joitakin solmuja, kierteitä ja ilmasiltoja - ja tämä kaikki tunnemaailmassasi tapahtuva intensiivinen pörssipäivä uuvuttaa Sinut kovasti.

Olisi äärettömän hienoata, mikäli kykenesit saamaan tunnemaailmaasi, murunen muruselta, vähän avoimempaan muotoon. (Kuten minun lääkärini sanoi minulle, kun olin paiskinut lautasia keittiössä, että "mieluummin koen sinun paiskivan lautasia kotiväellesi, kun että kehität paniikkioireen" = mieluummin tunteet ulos ja vähemmän somaattisia oireita.) Että Sinulla hiekanjyvä hiekanjyväseltä voisi löytyä vähän avoimempaa maailmaa, avarampaa tietä, puhtaimpia tunteita. Tunteita, joidenka ensimmäinen olomuoto heti ei ole solmu. Tämä ei varmasti lyhyessä ajassa synny, ja se muodostuu valtavasta määrästä eri toiminnoista - pienetkin riittää - , mutta kovasti haluaisin toivottaa Sinulle voimia tähän .... matkaan. Ja ole rohkea. Sitä tarvitset. Rohkeuden päälle rakentuu pikkuhiljaa kunnon vainu mistä löytyy parempaa ilmaa.

[maxima]

Edelleen mysteeri on minulle se, että kirjoitettuani aloitusviestin, oloni on helpottunut, väsymys lientynyt. Mutta ei se ole kokonaan poissa, tunnen olevani peruuttamattomasti rikki. Ollut niin kauan kuin muistan ja pysynyt teipillä ja nuoruuden kuolemattomuudella kasassa. Kuin vuotava maljakko. Jokin vuotaa sanat sormistani ilman sen kummempaa (tietoista) ajattelua vaikka toki pohdin joitakin asioita mielessäni pitkään.

No sitten vain jatka pölisemistä aina kun mieli tekee. Ei se varmasti ketään haittaa! Tsemppiä.

[wanders]

Wanders hyvä, minua auttaa kirjoittaa tänne. Minua auttaa, että vaivaudutte lukemaan ajatuksiani ja ehkä jopa uskaltaudutte kommentoimaan vaikka valittelette, että ette osaa sanoa mitään viisasta. Tämä on kuin surunvalittelutopikissa, ei tarvitse sanoa mitään viisasta koska sellaista ei ole. Riittää, että sanoo jotain. Minun universumi ei ole samanlainen kuin sinun, en voi tietää mitä ajattelet ennen kuin sanot sen, ennen kuin tiedämme tarkoittavamme samoja asioita samoilla sanoilla. Ja oikeastaan kaipasin kommenttejasi ja ihanaa avatariasi kun olit poissa, mukavaa että olet palannut

No hyvä että kirjoituksenikin auttoi ja ennenkaikkea tuo hassuhattuinen avatareni.
Tällaisissa isoissa asioissa tuntuu vain niin pinnalliselta esittää mitään osanottoja tms. kun ei tunne toista reaalielämässä.
Tsemp, tsip!

[RedDelicious]

Katsopa tsip omaa avatariasi. Jokin sinussa on jo muuttunut. Aurinko paistaa, kukat kukkii, linnut laulaa: "tsip-tsip"

[Pasteur]

Eipä minulla mitään kommentoitavaa. Mutta olen tässä monena aamuna herännyt päässäni soiden eräs suomi-reggae kappale (vaikka raskaamman musiikin ystävä olenkin): "Päivä on nuori niin kuin vastasyntynyt, ensimmäinen sana - ensimmäinen kysymys, ja kun alkaa seuraavan tykytys - tää on jokaiselle aamulle hypetys."

Lähdenpä ajelemaan tuohon pirteään kevät säähän kohti Helsinkiä... ...matkaakaan ei ole kuin 260km.

Aamut ovat kauniita - nauttikaa niistä.

[tsip]

Toivoisin, että huutaminen auttaisi. En viitsi huutaa kun se ei auta kuitenkaan, pitää purra vaan hampaita. Kohta varmaan joutuu teettämään tekarit kun puren rautahampaat irti. Notkuvat jo aika lahjakkaasti ja leukaniveliä särkee. Eipä tarvitse syödä purkkaa. Kiroilu on myös yhtä turhaa, ei sekään vie kipua pois. Normisärkylääkkeitä (Panadol Forte, 1 gramman tabletti 3x päivässä) voi syödä kuin leipää, teho tuntuu olevan nolla. Pitää syödä viikko putkeen ja vielä sittenkin heijastekipu suorastaan raatelee. Miten suhtautuisitte kipuun, jossa haluaisitte hakata kirveellä itse jalkanne irti lonkista asti, jos vain kipu lakkaisi? Tai istuisi mieluummin vaikka pyörätuoliin sidottuna kunhan ei vain sattuisi? Naurattaa itseänikin, eihän kukaan sellaista toivo oikeassa elämässä. Vaan kun toivon.

Kipu, särky ja kolotus ovat kyllä maailman tuskastuttavimpia asioita. Kun hevonen potkaisi reiteeni reilut kymmenen vuotta taaksepäin, siinä oli vain mojova mustelma ja verenpurkauma. Ne silisivät aikaa myöden eikä luut kärsineet vaurioita. Se oli arka ehkä viikon. Tähän nykyiseen kipuun verrattuna potku oli pelkkää hyttysen ininää.

Minkä väristä on kipu? Jännetupen tulehdus akillesjänteessä ei tunnu kivalta sekään, on kuin hiekkapaperia voiteluaineen sijasta. Voiteesta, jolla jännetupen tulehdusta hoidettiin, jäi kellertävä kerros iholle joten se on keltaista. Hevosen potku reiteen teki sinisenmustan ruokalautasen kokoisen mustelman mutta sen väri kipuna on ruskea, koska hevonen oli punarautias suomenhevostamma. Jalkapöydälle nojaillut tonnikeijukainen suomenhevostamma oli vaalearautias, mutta se kipu oli raivon punainen, kivun keltainen ja naurun sininen. Tämä nykyinen kipu taas, en tiedä sille väriä. Se ei vain vastaa mitään väriä, ei valkoista eikä mustaa eikä mitään harmaan sävyä. Kuvana se voisi olla luu, jota mato nakertaa ja on jo saanut reikiä nakerrettua kuin omenamato. Se syö sisältä ja sen sietäminen vaatii välillä enemmän, välillä vähemmän resursseja.

PS. Martin, pidän ehdottamasi kirjan mielessä. Juuri tällä hetkellä ainoat lukemisen muotoni rajoittuvat nettiin, tv-ohjelmiin ja satunnaisesti lehtiin. Kaunokirjallisuudesta uppoavat vain äänikirjat ja täkäläisen kirjaston CD-muotoinen kirjavalikoima on melkoisen suppea ollakseen mieleiseni. Ja ne vähätkin mieleiset alkaa olla jo kuunneltu. Eilen kirjastossa käydessä yritin lukea Kiltteydestä kipeät -kirjaa. Selasin pari sivua, luin lauseen sieltä täältä ja tuskastuin. Ei vaan jaksa lukea.

Edit: Nämä mun avatarit on nyt tuolla piirtopöydällä harjoiteltuja räpellyksiä.

[tsip]

Hei isä

Minulla on ikävä sinua. Olen aikonut jo pitkään kirjoittaa sinulle koska minua pelottaa puhua kanssasi. En tunnu osaavan puhua kanssasi tunteistani.

Tässä lomaillessa olen miettinyt kaikenlaista, paljon myös sinua. Äiti on kertonut, kuinka suret omilta vanhemmiltasi saamaasi välinpitämätöntä kohtelua. Tahtoisin auttaa sinua pääsemään siitä yli mutta en tiedä miten. Ei sitä ole helppo ymmärtää mutta ei vika varmastikaan ole ollut sinussa vaan siinä, että omat vanhempasi eivät ole osanneet. Vanhemmat eivät aina ole oikeassa vaikka he sitä niin kovasti toivoisivat. Heidän kohtelunsa täytyy vain lopulta pystyä antamaan anteeksi itselleen, muuten ei itsensä syyttely ja vikojen etsintä lopu koskaan.

Ymmärräthän, en tahdo loukata. Olen miettinyt samoja asioita itsessäni. Miettinyt monta kertaa, miksi olen sinun tyttösi enkä silti osaa puhua kanssasi. Miksi haluan kuulla sinulta hyväksyviä sanoja elämästäni ja teoistani. Nyt olen sen ehkä ymmärtänyt. Et ole halunnut käyttäytyä kuin omat vanhempasi, lapsiasi moittien kaikesta. Siksi olet ollut mieluummin hiljaa vaikka olisit ollut täsmälleen eri mieltä. Minä olen kuitenkin aina kaivannut ja kaipaan edelleen sinun sanovan, että arvostat minua. Että olen sinulle rakas vaikka tekisin mitä tahansa.

Olin niin kateellinen nuorimmille sisaruksille, jotka olivat pieninä sylissäsi jäädessäsi kotiin. Minä halusin syliisi, minä haluan edelleen olla sinun tyttösi. En osannut sanoa sitä nuorempana vaan piilotin sen kaiken kaipauksen sisääni ja katsoin kauempaa. Halusin olla poika jotta voisin jatkaa työtäsi, olla kaltaisesi pidetty ja työteliäs. On ollut kova pala ymmärtää etten ole poika enkä ole samanlainen. Olen erilainen, paljon herkempi näkemään, milloin asiat on vinossa vaikka niistä ei puhuta.

Sinä ja äiti olette molemmat minulle rakkaita. Sinä olet kuitenkin aina ollut läheisempi minulle kuin äiti vaikka äidin kanssa olen puhunut asioista enemmän kuin sinun kanssasi. En ole osannut, emme ehkä ole kumpikaan osanneet. En tiedä, pystymmekö vielä oppimaan. Tai onko se loppujen lopuksi tarpeellistakaan. Ehkä tämän kaiken ymmärtäminen on ollut minulle tärkeämpää ja että kerron sen sinulle kun on vielä aikaa. En tiedä, miten käyttäydymme kun seuraavan kerran tapaamme. Odotan ja pelkään tapaamistamme tämän jälkeen.

Masennukseen sairastumiseni ei ole sinun eikä äidin syytä. Ei siitä käy syyttäminen ketään. Minä vain olen niin pehmeä, että maailma tuntuu liian kovalta paikalta. Vielä en ole löytänyt tietä ulos masennuksesta eikä siinä taida auttaa kuin aika. On kuitenkin hyvä, että olette perustani, jolta ponnistaa kumppanin ja ammattiavun turvin. Nyt kun olen saanut sanottua tämän, pääsen taas yhden askeleen eteenpäin.

Tyttäresi

(Huom. Nimet editoitu piiloon, muuten aito.)

[15379093]

Dave Lindholmin Pieni ja hento ote kosketti minua silloin kun se aikanaan tuli ja koskettaa edelleen. Minulla vain tuo kappale alkoi soida mielessäni luettuani tämän "Aatoksen". Tässä kirjeessä on herkkyys, aitous ja kauneus kuikitettuna pieneen ensiaskeleeseen. Kohti yhteyttä, kohti Isän syliä. Älä jätä tätä vakan alle!

Ihailen lahjaa joka sinulla on. Lahja on kuin aarre, josta kantaja ei yleinsä tiedosta kuin kuorman. Vaikka pienet lapsetkin ympärillä ymmärtäisivät aarteen merkitysen.

Tseppiä tsip.

[tsip]

Viime aikoina on ollut parempi olo vaikka viime viikonloppu menikin nukkuessa ja mököttäessä. Ei edes mistään syystä, oli vain möks olo.

Maanantaina rohkaisin mieleni ja kysyin pitkään mieltäni vaivanneesta asiasta toisilta masentuneilta. Hämmästyin, että useammat keskivaikean ja vaikean masennus diagnoosin saaneet eivät ajattele itsetuhoisia ajatuksia. Yksikin on aiemmin syönyt purkillisen lääkkeitä ja itse soittanut ambulanssin noutamaan. Ambulanssimiehet vielä ihmetelleet kun ko. henkilö moisen lääkesatsin jälkeen vielä itse kävellyt autoon. Mutta he eivät ole suunnitelleet sitä itse tekoa kuten minä olen. Toiset ovat tietysti sitä pahimpien jaksojen aikoina miettineet ja toiset nojaavat uskoon pelastajina, toiset tuomitsevat sen pakenemiseksi. Ongelmien pakenemistahan se tietysti onkin, itsemurha, mutta eikö se silti tuomitse aika rankasti jo pelkällä nimityksellään? Nojaa, pakenemista se olisi minullekin, tästä elämästä ja maailmasta, toiveessa että jotain parempaa tulisi tilalle. Että negatiivinen energia, jota minussa on, tulisi positiivisempaan käyttöön. Jos se on uudelleensyntymistä niin sitten on ja energian siirtymisenä siihen uskon. En muista olenko jo sanonut mutta minun ja itsemurhani välissä on enää itsesuojeluvaisto. Kaikki muut järjellä ajateltavat esteet ovat palaneet loppuun ja merkityksettömiksi mielessäni. Jäljellä on enää tuo alkukantainen vaisto, joka on vahvin este kaikista ja siksi vaikein ylittää. Se sai minut viimeksi välttämään keittiötä ja siellä olevia veitsiä, ei mikään muu.

Ja kuitenkin pystyn tässä toteamaan tuon kaiken tyynesti. Miksi? Koska prosessi on edennyt jo pitkään, noin 20 vuotta. Tekotapakin on ollut erittäin selvillä jo kymmenisen vuotta. Teenkö minä sen vielä? En tiedä. En tosiaan tiedä. Toisaalta on helpottavaa, että on enää yksi este jäljellä, toisaalta se on pelottavaa koska sen viimeisen esteen ohittaminen tuntuu niin "helpolta". Lopulliselta. Toisaalta toivon kovasti, että jokin onnettomuus ottaa tämän taakan harteiltani. Ainakin kerran on ollut hoitajan ja kumppanin kanssa puhetta siitä, että jos minulla todettaisiin syöpä, yrittäisinkö hoitaa sen vai vaikenisinko asiasta kunnes olisi liian myöhäistä vaikuttaa.

Olen yrittänyt kirjoittaa. Otin vihjeestänne vaarin ja yritän kirjoittaa. Jos ei nyt kirjaa niin edes jotain elämästäni. Mutta ei se tule pakottamalla. On jotenkin työlästä avata kone nukkumasta, avata tekstidoku ja kirjoittaa siihen ajatuksiaan. Sormet ei ehdi niin paljon kuin haluaisi ja ajatukset, muistot ja suunnitelmat tulevat yleensä iltaisin, nukkumaan käydessä. Tai neuloessa/virkatessa, tv:tä samalla kuunnellessa. Hevosista haaveillessa ja epämääräisten kipujen ja särkyjen kanssa taistellessa. Nukun paljon paetakseni kipuja ja särkyjä. Siksi olen viimeisen viikon aikana nukkunut paljon, 9-10h per yö ja parin tunnin päiväunet päälle melkein joka päivä. Ja silti väsyttää. Fysioterapeutilta sain viimein ymmärrystä syiden ja seurausten viidakkoon mutta kyllä tässä ainakin tänään tuntuu taas toivo olevan aika vähissä. Jumittaa lihaksia ja epämääräinen kivun hammaslääkärin poraaminen jyystää sietokykyä sisältäpäin. Mistä tiedän? No, hampaita tulee pureskeltua ja alakulo valtaa. Tekisi mieleni vain kellua uima-altaassa.

"Elo tää juoksuhaudoissa on
meille käskynä vain kohtalon.
Ja kenties matkamme määrä
sodan melskeeseen kadota on."

Kuuntelin viime viikolla Tuntemattoman sotilaan äänikirjana, siitä tämä laulu kai tuli mieleeni. Ei se niin kaukana ole tavallisestakaan elämästä, mielestäni.

[merihessu]

ars technican artikkelin http://arstechnica.com/news.ars/post/20 ... sults.html innoittamana kaivelin tuossa päivänä muutamana lipeän vaikutuksia elimistöön itsemurhatapauksissa/-yrityksissä. Oli kuulemma yksi tavallisimmista menetelmistä 100+ vuotta sitten. Oma mielenkiinto on lähinnä akateemista/vinksahtanutta huumorintajua.
Törmäsin jollain sivulla määritelmään:

Suicide = A permanent solution for a temporary problem

Tsipille Koiviston sanoin: Kyllä se siitä!
20v on tietty aika pitkä "väliaikainen". Omat kokemukseni masennuksesta rajoittuvat vierestä seuraamiseen, joten mikään ammattilainen en ole. Ehkä harrastelija?
Olen ollut huomaavinani, että keskustelu ammattilaisen kanssa auttaa vasta sitten, kun masentunut itse haluaa sen auttavan. Fyysinen toiminta, on se sitten kutomista, kirjoittamista tai vaikka puutarhanhoitoa tuntuu antavan nopeimmin endorfiineja keskushermostoon. Ne omat jutut täytyy vain ensin löytää. Uskonnollinen herätys vaikuttanee samalla tavalla, niillä kenelle se sopii. Näitähän olet itsekin näemmä miettinyt.
Eli eipä minulla mitään uutta ja ihmeellistä annettavaa, mutta kertaus on opintojen äiti

They say You live and learn, but this education is killing Me!

merihessu

[tsip]

huoah taas tänään. Mistä saisi nuijanukutuksen ja heräisi ehjänä ja terveenä? Ensin menee hyvin ja odottaa toisten masentuneiden tapaamista mutta sitten yhden ainoan ihmisen kohtaaminen lyö nenän linkkuun ja pari päivää on "pilalla". Kuukautiset vaikuttavat tietysti omalla tavallaan yhtälöön negatiivisesti mutta silti. Miksi hitossa pitää olla olemassa epämukavia ihmisiä ja miksi hitossa heitä ei voi muuttaa? Enkä edes tiedä, miksi en pidä heistä. Ei minun tarvitse kaikista pitääkään, sehän nyt on selvä, mutta näiden epämukavienkin kanssa pitää tulla toimeen. Aivan älytöntä. Haluan sanoa vastaan, estää näitä epämukavia tekemästä tiettyjä asioita mutta sanoessani näistä asioista samalla leimaan itseni hankalaksi. Olen minä hankala ja minun on myös vaikea sietää tiettyjä asioita. Minä haluan puhua ja kuulla kuulumisia, en politiikkaa. Minä haluan kuunnella yhtä henkilöä kerrallaan enkä kuunnella tämän yhden puuttuvan joka asiaan. Ei minua kiinnosta jonkun kummin kaiman kokemukset jos hän ei satu kuulumaan tähän ryhmään nyt ja tässä. Ja kuitenkin mietin, miten voisin itse muuttua sietämään tämänkin epämukavuuden. Mikä tai mitkä asiat hänessä saavat minun harjakseni pystyyn ja ärsytyksen päälle. Jos edes tietäisin ne seikat, voisin puida ne mielessäni läpi ja päästä asian yli sietokyvyn paremmalle puolelle. Mutta nyt ne syyt voivat olla mitä tahansa, kulmakarvojen asento, kulmien alta katsominen, äänensävy, sanojen valinta, puherytmi, tauotus, täytesanat, hevonsontabingo tai pelkkä intuitio. En taas halua olla ihmisten kanssa tekemisissä.

Tänään kävin kumppanini kanssa mielenterveyshoitajan kanssa juttelemassa jälleen. Ihan normaali, sovittu tapaaminen. Minulla on (kuulemma) siitä harvinainen kumppani, että hän tulee vapaaehtoisesti ja mielellään minun kanssa näihin tapaamisiin ja pohtimaan tilannetta ammattilaisen kanssa avoimesti. Tänään puhuimme taas itsetuhoajatuksistani. Hoitaja kysyi, että kuinka suurella todennäköisyydellä teen jotain itselleni. Vastasin, etten tiedä. Että yritän koko ajan etsiä sitä jotain, joka innostaisi minua eteenpäin, että ymmärrän itsemurhan olevan pakenemista eikä ratkaisu. Ja että itsetuhoajatukset ovat suoraan verrannollisia kivun tuntemusten vahvuuteen. Ja että pelkään viimeisen esteen ylittämisen olevan helppoa.

Mutta en minä oikeastaan halua kuolla, minä en vain tunnu jaksavan elää. Ainakaan tänään eikä kuukautisia auta jättää laskuista tämän mielipahan aiheuttajana. Minä haluaisin olla reipas ja raitis kuin jääpuikko pakkasella, pörhäkkä kuin töyhtöhyypiö kevätsoitimella, nopea kuin orava ja jämerä kuin hirvi. Lienenkö saaneeni negatiivista palautetta niin monesta minulle iloa tuottaneesta asiasta, etten tunne osaavani enkä kykeneväni mihinkään enää. En ole taiteilija enkä tavallinen, taidan olla vain... nyypiö. Haluan kokeilla vähän kaikkea mutta en halua osata mitään yksittäistä juttua alusta loppuun. Haluan tekemisieni olevan mielekkäitä, herättävän intohimoja minussa ja muissa. Minä olen tottunut olemaan oma pomoni, joka osaa organisoida ja priorisoida omia ja toisten työtehtäviä. Työtoverini ovat osanneet sen itsekin ja varmasti he ovat ärsyyntyneet päällepäsmäröinnistäni eivätkä ole sanoneet mitään. Olen yrittänyt kysyä heiltä ja ottaa heidän mielipiteensä ja ehdotuksensa huomioon ja päättää asioista yhdessä, niistä jotka ovat olleet meidän päätettävissä. En tiedä olenko onnistunut. Mutta enää en halua työskennellä oikein kenenkään kanssa vaikka kaipaankin seuraa. Kumppanin puolesta vähän harmittaa, taidan olla aika poissaoleva. En oikein tunne mitään, väsyttää vain. Minä haluan tuntea taas, iloita, lukea, pelata. Rakastaa.

Tämä on kuin musta huone pimeässä. Huoneessa näkyy yksi ovi, siinä lukee kuolema. Toisesta ovesta näin jo ääriviivat, tänään niitä ei näy. Lukeeko tässä toisessa ovessa elämä vai jotain muuta, en tiedä vielä. Haluaisin kulkea tästä toisesta ovesta mutta siitä ei pääse ellen löydä itsestäni jotain ilon aihetta seuraaviksi vuosiksi.

PS. Eilen oli taas puhetta taiteesta. Sanokaapa valokuvaajat, että mitä eroa on (taide)valokuvilla, jotka kuvaavat auringonlaskua Inarinjärvellä ja Saimaalla? Minusta ne ovat vain valokuvia eivätkä ne välttämättä puhuttele minun mitenkään, ne ovat vain kuvia. Toisaalta taas usein liikutun nähdessäni hevosen laukkaavan laitumella vapaana ollessaan tai ravaavan häntä pystyssä päätään viskellen. Eikä sillä ole väliä, näenkö sen luonnossa tai nauhalta. Mitä minulta puuttuu kun en näe niissä valokuvissa mitään kovin erikoista?

[Jamac]

Sanokaapa valokuvaajat, että mitä eroa on (taide)valokuvilla, jotka kuvaavat auringonlaskua Inarinjärvellä ja Saimaalla? Minusta ne ovat vain valokuvia eivätkä ne välttämättä puhuttele minun mitenkään, ne ovat vain kuvia.

Olet ihan oikeassa, ei ne ole mitään taidetta. Se on vaan tasaiselle kaksiulotteiselle pinnalle projisoitunut vuorokauden aikana tilastollisesti erikoinen valo. Tai.. tarkemmin sanottuna kai niitä voi sanoa ns. toritaiteeksi, jota myydään 5-10 euroa kappaleelta valokopioituna.

[amanita]

Taidetta voi mielestäni olla ihan mikä tahansa näkemiseen tai kuulemiseen liittyvä aistimus, jos siltä tuntuu. Minä nautin näkemiseen liittyvänä taiteena, tai miksi nyt halutaankin nimittää tuota mielihyvää ja usein ajatuksia herättävää aistimusta, niin valokuvat, gepardin loikan kuin Helene Schjerfbeckin herkät taulutkin. Kukin näistä tuottaa erilaisen tuntemuksen, silmiä hivelevän, mietteitä herättävän. Moni taiteeksi mainittu tuotos taas ei ansaitse mielessäni tuota nimitystä laisinkaan. Sammalruusu saariston käkkärämännyn viereisen kallion kupeessa saa suorastaan lumoutumaan luonnon muotoilusta ja väriharmoniasta.

Tsip, ainakaan tätä taideaistimuksen kokemisen puutetta valokuvien suhteen sinun ei kannata miettiä tästä hetkestä eteenpäin sekuntiakaan, hae sen sijaan siinä elämäsi huoneessa kuoleman oven sijaan vaikka käsin kopeloimalla jotain muuta ulospääsyä, kas kun SE ON SIELLÄ!!

Jaksathan taas paremmin, jookos!

[Jamac]

No, siis maailman maailman eläinkuvatilastoa taitaa johtaa ehkä se kissimirri mitä on kuvattu likipitäen äärettömän monta kertaa (nukkumassa söpösti), maisemakuvatilastoa johtaa auringonlaskukuvat, joita on kuvattu myös lähemmäs ääretön määrä kappaleita. Perinteinen auringonlaskukuva koostuu kolmesta asiasta: Tummanorannsinpunaisesta ja siluettimaisesta mustasta värialueesta, sekä latistuneesta kaksiulotteisesta tilavaikutelmasta, mikä johtaa niihin "se oli paljon hienompi oikeasti" -kuviin..

[tsip]

Kirjoitellaanpa välillä valoisampia aatoksia.

Minulle on tullut kevät. Se näyttää tulevan lehtien puhkeamisen myötä ja liekö valon määrä kasvanut samassa suhteessa sen tietyn kynnyksen yli, minä piristyn. Työtäkin tahtoisin mutta epäilen vieläkin ihmisten kanssa jaksamista. Kyllä se näillä eväillä varmaan taas menisi jonkin aikaa ennen kuin tulisi seuraava katkeaminen. Hoidon tarkoitushan varmaan olisi, ettei näitä katkeamisia tulisi enää 'koskaan'. Siihen en varmaan pääse kun ei tämäkään kerta ollut ensimmäinen.

Haaveilen siis tallitöistä. Ratsastamassa käyn mielelläni, jumppa on auttanut ja maanantaina pääsen pilatesohjaukseen. Selkä ei vaivaa tällä hetkellä, en tarvitse särkylääkkeitä juurikaan. Itsetuhoajatuksetkin ovat etäällä ja näyttäytyvät lähinnä ajoittain epämääräisenä haluna luovuttaa. Tallille lähden mielelläni, muuten pysyttelen kotona. Kesälomareissua ollaan suunniteltu ja sinne tulee lähdettyä mutta silti hirvittää ajatus reissaamisesta. Suomi tulee luultavasti taas kierrettyä melko tehokkaasti, sukulaisia ja kavereita treffaillen.

Vaikeinta on kertoa omasta masennuksesta. On vaikeaa katsoa ihmisten epätietoisuutta siitä, miten masentuneeseen tulisi suhtautua. Terve ihminen ei aina pysty ymmärtämään että masentuneena ei oikeastaan nauti mistään. Masentunut nauraa hauskalle jutulle, hymyilee ja näyttää kaikinpuolin 'normaalilta' mutta on silti alakuloinen ja ehkä väsyneen oloinen, vetäytyy helposti syrjään. En tiedä, toimivatko kaikki masentuneet niin mutta minulle se on tavallista. Seurailen muutoinkin ihmisiä sivusta vaikka toisinaan tahtoisinkin olla huomion keskipisteenä. Ja huomion keskipisteenä oleminen nolostuttaa minua. 'Kyllä se siitä' on maailman typerin sanonta eikä oikeastaan tarkoita mitään mutta kaipa sillä halutaan sanoa, että aika haavat parantaa ja hoidossa käyminen on niitä tikkejä haavojen sulkemiseen. Tätä sanontaa kuulee varmaan eniten eikä se silti lakkaa minua risomasta. Päivä kerrallaan tässä täytyy edetä eikä edes yrittää ajatella tätä viikkoa pidemmälle. Jonkin sanan tai sanonnan merkitystä tulee mietittyä miltei joka päivä mutta johonkin se aika kuluu...

Etsin tuossa alkuperäisen lääkärintodistuksen selkähommelistani ja siinä sanotaan, että 'spondylolyysi ja listeesi M43' ja 'LV-SI välissä spondylolyysi ja listeesi, liukumaa noin 1/2 cm'. Minulle se tarkoittaa: ajoittain perhanan kipeä ja ajoittain ei vaivaa lainkaan kunhan muistaa ergonomian ja treenauksen.

Ääh, kyllä sitä välillä tuntee olevansa niin jälkijättö, hyödytön painolasti ettei mihinkään kelpaa eikä kukaan halua ja silti pitää yrittää kaikenlaista. Tahtoa tahtomatta, toivoa toivotta, odottaa onnea. Siirtyä päivästä toiseen ja toivoa, että seuraavana päivänä tulisi 'se jokin'.