Kirjat, jotka ovat tehneet vaikutuksen

[Urmas_Welbe]

Robert Holdstock -> Alkumetsä. Kannattaa lukea. Pienikin metsä voi olla joskus aika suuri...

Joe Haldeman -> Loputon Sota. Mahtavaa ajassa lentämistä. Pohtii rotuasioita ja honppeliutta siinä sivussa.

Sven Hassel -> Gestapo jne. Pikkuveljeltä pakastuu nokka irti liimaavat sen takaisin, vangit kusee ja kävelee saappaat soljuviksi... ja lempimässä ollut nuoripari lentänyt ikkunasta ulos pommituksessa ja jäätynyt siihen kopperoksi syleilyynsä.

Edgar Rice Burroughs -> Mars sarja tuli luettua 8 vuotiaana John Carter on kova poika loikkimaan ja sillon 4 kätisiä kavereita.

Harry Harrison - > Ruostumaton teräsrotta. Scifi kirja ja luultavasti se ken sen lukee tulee sen hyllyynsä hankkimaan...

Sitten on tullut nää massaturistikirjailijat luettua jotenkuten Kingit, Grishamit yms. jne muttei ne oo tehny hirveesti vaikutusta. Alistair Mclean ehkä noilla sota jutuilla mutta sekin huuhailee aika paljon jutuissaan....

Edit: MEINAS UNOHTUA...

Milo Manara -> Ne hyvin kuvitetut kirjat ovat aina saaneet liikettä ajatuksiin ja joskus myös lahkeisiin.
Markiisi de Sade -> Kaikenlaista sitä painetaankin. Painetaan kirjoja siitä kun joku on painamassa... välillä ommellaan painos tiukemmaksi ja jatketaan painamista...

[Hiljaisuus]

Vastataan nyt tähän ketjuun paremmin, kun tuli jo tuolta toisen ketjun kautta Ruohometsän kansa mainittua.

Ruohometsän kansa oli/on suosikkikirjojani varhaisesta lapsuudesta asti. Sitä en kyllä muista, että olinko pupu-fani jo ennen tuota, vai vasta sen jälkeen. Ensimmäisen oman pupun kuitenkin kävin ostamassa ennen peruskoulun aloittamista seitsemän vuotiaana.

Taru sormusten herrasta oli oma lukunsa, mutta Silmirillion on sittenkin J.R.R. Tolkienin tuotoksista suuremman vaikutuksen tehnyt. Ursula LeGuinin Maanmeren tarinoiden kaksi ensimmäistä osaa on rakkaita, lähinnä maameren magian ansiosta. Kaveri meni paljastamaan, että kolmosessa maameren alue menettää magiansa, minkä takia en ole sitä, enkä muitakaan sen jälkeisiä maameren kirjoja lukenut.

William Gibsonin ensimmäinen cyberpunk-trilogia oli kova juttu 80/90-lukujen taitteessa, tosin tuli tuo trilogia luettua väärässä järjestyksessä; aloitin Mona Lisa Overdrivesta, jatkoin Neuromancerilla ja lopuksi luin Count Zeron. Noihin aikoihin harrastin myös aktiivisesti roolipelejä ja R.Talsorian gamesin Cyberpunk oli kovasana. Ja tässä kohtaa muistaessa todettakoon, että Neuromancerin (Neurovelho), Mona Lisa Overdriven (Mahtikäsky Mona Lisa) ja Count Zeron (Kreivi Nolla) käännökset on aivan kauheita, ne kannattaa kiertää kaukaa ja lukea ennemmin englanniksi. Itse olen lukenut molemmilla kielillä. William Gibsonin muista teoksista Pattern recognition (Hahmontunnistus) tuossa pari vuotta sitten teki melkein yhtä suuren vaikutuksen kuin Mona Lisa Overdrive aikoinaan.

90-luvun lopulla oli pitkä pätkä, etten lukenut juurikaan mitään. Tässä viimeisten muutaman vuoden aikana olen koittanut korjata tuota aukkoa, ja olenkin lukenut kirjoja todella laajalta skaalalta. Neil Stephensonin Cryptonomicon on mainiota fiktiivistä it-historiaa, sisältäen sopivassa määrin myös hieman oikeaakin historiaa, loppuu vaan vähän töksähtäen. Cryptonomicon on saanut minut tutustumaan enemmän oman alani historiaan, aina Charles Babbageen ja Lady Lovelacen asti. Tällä hetkellä on työn alla Andrew Hodgesin Alan Turing - The Enigma.

Risto Isomäen, tuon kotimaisen tuomiopäivän messiaan, pari viimeisintä kirjaa tehnyt aika suuren vaikutuksen, siis Litium6 ja Sarasvatin hiekkkaa. Isomäki ei kertojana ole mikään huippu, ja ihmissuhteiden kuvaana suorastaan ala-arvoinen, mutta mies onkin ammatiltaan tutkija, ja juuri se tieteellinen puoli saa välillä aikaan kylmiä väristyksiä.

Ammattikirjallisuuden puolella DeMarcon ja Listerin opus Peopleware on paras henkilöstö ja projektinhallinnan kirja, pitäisi olla pakollista luettavaa kaikkille henkilöstö- ja projektipäälliköille. Ikävä kyllä, vaikka DeMarco ja Lister ovat ammatiltaan juuri hallinnonkonsultteja, niin Peopleware on suositumpi juurikin tekevän portaan parissa.

Ray Lorigalta olen lukenut kaksi kirjaa, ja molemmista tykkäsin kovasti. Tokio ei välitä meistä enää on mainio kuvaus siitä, miten eräs tulevaisuuden laillistettu huumekauppias tuhoa oman mielensä omilla kauppatavaroillaan. Kameleontti taas on hieno yksinpuhelu, siinäkin teemana jossain määrin pirstoutunut mieli.

Frode Gryttan Popmusiikkia on pirun kaunis, joskin hieman haikea, kokoelma lyhyitä popmusiikin inspiroimia tarinoita.

Brad Warnerin Hardcore Zen taasen on tarjonnut uskonnollisen kirjallisuuden saralta minulle enemmän kuin mikään muu. Vaikka en zazenia harrasta, tai buddhistiksi tunnustaudu, niin monelta osin olen hyvinkin samoille linjoilla Brad Warnerin kanssa. Noah Levine yrittää omassa Dharma Punx opuksessaan samaa kuin Brad Warner, mutta mielestäni epäonnistuu, ja dharma punx onkin enemmän entisen narkkarin "sankaritarina" päihderiippuuvuudesta uskontoriippuvuuteen. Noah Levinen muita teoksia tuskin viitsin lukea, mutta Brad Warnerin Hardcoren zenin jatko-osa löytyy jo kirjahyllystä, ja odottelen vain sopivaa hetkeä ja inspiraatiota sen lukemiseen.

Ehkä nämä riittää tällä erää.