OHJELMA:
G.F. Händel (1685-1759): Sarja nro 7 cembalolle HWV 432, sov. David Russell
i. Ouverture
ii. Andante
iii. Allegro
iv. Sarabande
v. Gigue
vi. Passacaille
Erik Bergman (1911-2006): Extase pour un guitariste op. 143
* * *
Magnus Lindberg (s.1958): Mano a mano
Eduardo Sainz de la Maza (1903-1982): Homenaje a la guitarra
Joaquin Rodrigo (1901-1999): Tres piezas españolas
i. Fandango
ii. Passacaglia
iii. Zapateado
Kitaristi Juuso Nieminen (s. 1979) kuuluu siihen suomalaiskitaristien yhä kasvavaan joukkoon, joka on reissannut erilaisissa kitarakilpailuissa ympäri maailmaa niissä erinomaisesti menestyen. Konsertin ohjelmalehtinen tiesi kertoa Niemisen yltäneen palkintosijoille 19 kilpailussa, joista kahdeksassa hän on voittanut ensimmäisen palkinnon. Kun tietää aikamme kitaristien tason, on tuokin melko veretseisauttava tulos - siitäkin huolimatta, että taidealan kilpailuissa se voittaja ei aina ole automaattisesti se "paras".
Jälleen on hieman nolostuneena todettava, että allekirjoittaneelle Juuso Niemisen ensikonsertti oli ensimmäinen live-tutustuminen ko. kitaristiin, eikä niitä hänen levytyksiäkään ole juuri tullut kuunneltua (johtuen siitä, että en muutenkaan kitaralevyjä pahemmin kuuntele...), joten konsertti oli allekirjoittaneelle lähinnä tabula rasa; maine oli tiedossa, soivaa todistusaineistopääomaa ei juuri ollenkaan.
Minkälaisen kuvan illan taiteilija sitten itsestään jätti? Ensimmäiseksi on todettava, että Juuso Niemisen konsertin kuultuaan tajusi sen, miksi hän on menestynyt kansainvälisissä kilpailuissa; herralla on käsittämättömän virtuoosinen ja varma tekniikka, ja hän myös ilmiselvästi nauttii sitä enemmän, mitä kompleksisempaa musiikin tekstuuri on ja mitä nopeammin saa soittaa. Niemisen käsissä kitaran sointikvaliteetti ei kärsi kimuranteimmissakaan sävelvyörytyksissä minkäänlaisesta ohenemisesta, vaan sointikuva säilyy tukevana, kirkkaan erottelevana ja selkeästi jäsenneltynä. Muutenkin viehätyin Niemisen perussoundin aristokraattisen hienostuneen marinadin läpi käytetystä multaisen juurevasta fyysisyydestä. Sinänsä erikoista - joskaan ei aivan tavatonta - oli se, että pienet lipsumiset ja hutit (joista mainitseminen on lähinnä saivartelua) sattuivat juuri vähemmän menevän tekstuurin parissa turbovaihteen säilyessä lähes rikkeettömänä.
Konsertin avannut Händelin sarja oli erinomainen muistutus siitä, että klassinen kitara on todellakin moniääninen instrumentti. Vain harvoin muistan kuulleeni niin selkeästi toteutettua polyfoniaa niin hurjan menon keskellä kuin Nieminen tarjosi, ja aina sillointällöin kuultu hokema "kitara on orkesteri pienoiskoossa" sai kerrankin soivaa vastinetta tuekseen; olin ihan oikeasti kuulevinani etevän barokkiorkesterin tositoimissa - ja puhallinstemmat olivat ihan erityisen hyvin harjoitetut ja ansatsi kunnossa!...
Nieminen osasi karakterisoida eri osat hyvin selkeästi ja itsensä näköisestikin, mutta - kuten niin usein "sankarikitaristien" kohdalla jostain syystä käy - hitaampien osien imu ei aina ollut ihan nopeiden osien tarjoaman dramaturgisen vääjäämättömyyden ja intensiteetin herättämien odotusten tasolla. Mutta Händelin sarjan päättänyt passacaille sai mahdolliset alitajunnantakaiset kriittiset ajatushaivenet unohtumaan; Niemisen tarjoama kitaristinen ilotulitustykitys oli äärimmäisen viihdyttävää seurattavaa - sirkusakrobatiaa sanan kaikkein kunnioitettavimmassa merkityksessä.
Händelin jälkeen oli tarjolla jotain aivan muuta; Erik Bergmanin Extase pour un guitariste oli hyvä muistutus edesmenneen säveltäjän musiikin ominaislaadusta; utelias lapsenmieli lähes anarkistisen ilkikurisine piirteineen yhdistettynä viiltävään älyyn, korkeaan käsityötaitoon ja musiikillisen dramaturgian ja muodon pettämättömään tajuun ei tehtäväänsä heittäytyvän soittajan käsissä voi tuottaa kuin onnistuneen lopputuloksen, ja Juuso Niemisessä oli juuri sitä teoksen vaatimaa herkkyyttä, räjähtävää voimaa ja luovaa hulluutta, jolla tämänkaltaiset musiikilliset maisemat saadaan perustelemaan itse itsensä, ja täten avautumaan kuulijallekin selkeinä näkyinä.
Vaikka suhteeni Magnus Lindbergin musiikkia kohtaan muistuttaa jo lähes kritiikitöntä palvontaa, oli tämän konsertin Mano a mano -esitys ensikosketukseni teokseen - siitäkin huolimatta, että kappale on jo vuodelta 2004. Etukäteen oli vaikea kuvitella, kuinka massiivisista orkesteriteoksistaan tunnettu säveltäjä taipuu ja tyytyy yhteen kitaraan ja sen kuuteen kieleen, mutta huoli oli turha; Lindberg ei ollut tinkinyt mistään hänen orkesteriteoksiinsakaan liitettävistä elementeistä; beethovenianinen ehdottomuus ja draama, bachianinen käsityötaito, kudoksen mozartmainen keveys ja läpikuultavuus rajuimpienkin musiikillisten myrskyjen keskellä, debussymäinen väriaisti ja scriabinistinen ekstaasin korkeaveisu loivat jälleen kerran kirkkaan houreisia mielikuvia siitä, minkälainen Sibeliuksen 8. sinfonia olisi voinut olla. On myös hämmästyttävää kuulla kitaralle sävellettyä nykymusiikkia ilman yhtäkään "kitaran ilmaisumahdollisuuksia laajentavaa" lisähilavitkutinta; ei ruokailuvälineitä, ostoslistaa rautakauppaan tai musiikkiteatteriin viittaavia elementtejä - eikä edes koputuksia kitaran kanteen (vaikka näillekin asioille on toki oikeutuksensa, kuten mm. Bergmanin Extase todisti)! - vain ja ainoastaan absoluuttista sävelistä rakennettua, musiikin omiin sisäisiin lakeihin ja todellisuuksiin pohjautuvaa musiikkia ilman ohjelmallisuuden manipuloivaa vaikutusta. Tuntui paradoksaaliselta, että Mano a mano vaikutti samalla sekä äärimmäisen kitaristisesti kirjoitetulta, että kaikkia kitara-idiomeja välttelevältä teokselta. Kuitenkin teos on pirullisen vaikea. Sen esittäjältä vaaditaan maratoonarin kestävyyttä, pikajuoksijan nopeutta, jalkapalloilijan tilannetajua ja jousiampujan keskittymiskykyä. Kun Lindberg on kappaleeseensa jotakin kirjoittanut, sen pitää tulla siitä ulos kuin tykinpiipusta, ja Nieminen ei tehtävässään kompuroinut. Niemisen osaaminen on sillä tasolla, että hän saattoi heittäytymisestään huolimatta katsella kokonaisuutta korkealla taivaalla leijailevan kotkan lailla.
Ohjelmadramaturgisesti Magnus Lindbergin kitarakappale olisi ehkä kannattanut sijoittaa viimeiseksi, sillä sen jälkeen mikään ei oikein tuntunut enää miltään. Voisin kuvitella Juuso Niemisen laittaneen ihan tietoisesti Lindbergin jälkeiseksi teokseksi Eduardo Sainz de la Mazan Homenaje a la guitarran siksi, että se toimisi jonkinlaisena suvantopoukamana Lindbergin myllytyksen jälkeen. Teoksesta ei tässä yhteydessä jäänyt muuta muistijälkeä kuin se, että jossain toisessa yhteydessä se olisi varmastikin ihan kiva kappale.
Rodrigon "ikihitti" Tres piezas españolas sai Niemiseltä korrektin ja paikoitellen brillianttia laulavuutta sisältäneen käsittelyn, mutta tämänkertainen esitys ei ehkä kuitenkaan jäänyt ikimuistettavimmaksi kokemukseksi ko. teoksesta - lieko sitten siksi, että allekirjoittaneelle Manuel Barruecon levytys kappaleesta on jäänyt mieleen "sinä oikeana".
Kokonaisuudessaan Juuso Nieminen tarjosi taiten rakennetun ohjelmakokonaisuuden ja paljon huikaisevaa kitaransoittoa, mutta kokemukseen sisältyi erikoinen - vaikkakin täysin subjektiivinen - taso. Nieminen antoi itsestään ja itseään todella paljon, mutta kuitenkin konserttikokemuksessa oli jotain samaa kuin nopeassa ja yllättävässä luonnonilmiössä; kuinka selittää joku yllättävä tornado, tähdenlento tai kurkiaura, ja minkälaisen muistijäljen se jättää sellaiselle, joka ei niitä ole nähnyt? Nieminen tuli, oli ja poistui, mutta mitä ihan tarkalleen ottaen tapahtui, jäi hieman harsokankaan peittoon. Niemisen uran tulevia kehitysvaiheita sietää odottaa mielenkiinnolla.
McPekkis kirjoitti:
Osaisiko joku vinkata, kuinka U2:n maanantaiaamuyön Youtube-keikka näkyisi parhaiten?
Käsittääkseni ko. keikka ei näy Suomessa ollenkaan - mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö sitä jollain keinolla saisi näkyviin ... Ainakin otaksun noin
McPekkis kirjoitti:
Osaisiko joku vinkata, kuinka U2:n maanantaiaamuyön Youtube-keikka näkyisi parhaiten?
Käsittääkseni ko. keikka ei näy Suomessa ollenkaan - mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö sitä jollain keinolla saisi näkyviin ... Ainakin otaksun noin
Mitenkähän kun youtuben sivulla ilmoitetaan alkamisaika 8.30 PM paikallista aikaa (joka on 5.30 maanantaina Suomen aikaa), niin tuleekohan bändi tosiaan tuolloin lavalle, vai onko siinä ihan normaalit lämppärit sun muut odotukset ja keikka alkaisi ehkä 21.30-22.00 paikallista aikaa eli 6.30-7.00 meidän aikaamme. Sitä ei varmaan tiedä kuin maanantaiaamuna, jos onnistuu mitään näkemään.
No sainpas minäkin JuuTuun keikalle liput. 20. päivän keikkaan ei ollut mitään mahiksia. Purpleahan se pitää mennä kattomaan kun kerran kotinurkille raahautuvat.
McPekkis kirjoitti:
Mitenkähän kun youtuben sivulla ilmoitetaan alkamisaika 8.30 PM paikallista aikaa (joka on 5.30 maanantaina Suomen aikaa), niin tuleekohan bändi tosiaan tuolloin lavalle, vai onko siinä ihan normaalit lämppärit sun muut odotukset ja keikka alkaisi ehkä 21.30-22.00 paikallista aikaa eli 6.30-7.00 meidän aikaamme. Sitä ei varmaan tiedä kuin maanantaiaamuna, jos onnistuu mitään näkemään.
En tiedä, mutta voisi varmaan kokeilla koneen auki jättämistä ja laitat jonkun videolatausohjelman hyrräämään (esim. Wondershare Free YouTube Downloader) ja kotiin palattuasi tarkistat pukkaako tallentuneessa videossa keikkaa ...
"You wanted the Best, you got the Best! The hottest band in the world, KISS!!" \,,/
KISS tulee Sauna Open Airiin 2010! Vielä jaksaa papat heilua, pakko päästä katsomaan. Saattaa olla kohta oikeasti se viimeinen farewell keikka äijillä.