KunkkuJ kirjoitti:
Miksi emme hyödyntäisi kaikkea sitä tietoa ja viisautta, mitä ihmisellä on? Otin kantaa noin voimakkaasti siksi, että minusta liian usein asennoidutaan tyyliin "ota lääkkeitä, niin paranet" ja unohdetaan se inhimillinen puoli. Se on jollakin tapaa kuin omantunnon rauhoittamista, ettei itse tarvitse puuttua toisen ikäviin ongelmiin. Yhteiskunta ja lääkäri hoitakoon, eihän se minulle kuulu. Emmeköhän me jonesbin kanssa loppujen lopuksi näe tämän yhteiskunnan ja nykyelämän ongelmat aika samalla tavalla?
Yksinäisyys on yksi masennuksen ja itsemurhaan asti johtavan toivottomuuden riskitekijä. Ystävät ja se kuuluttamani yhteisöllisyys on melko hyvä ja toimiva, riskitön ja vailla sivuoireita oleva lääke moiseen vaivaan.
Jep, eiköhän. Alaa aika intenssiivisesti seuraavana halusin ehkä turhan kärkäästi tuoda esille sitä missä nykytutkimuksessa mennään. Ja kaikki se mitä on näköpiirissä, on kyllä onneksi melko valoisaa koko rodun kannalta.
Celia kirjoitti:
"Ei ennen ollut aikaa masennella, ennen tehtiin töitä!!" Näin on kuulunut useammankin 60-luvulla syntyneen kommentti asiaan. Ja kun usein tällaisen asenteen omaavat ihmiset ovat omia vanhempiamme, niin miksikäs muuksi masennus muodostuisi kuin tabuksi?
Itse olen huomannut jo aikaa sitten, etten voi koskaan puhua näistä asioista tiettyjen läheisten kanssa. He eivät suostu pitämään masennusta tai sitä edeltänyttä tai siitä seurannutta työuupumustani sairautena, vaan jonain paljon vähäpätöisempänä asiana.
Lääkäri, eli tässä tapauksessa psykologi ja psykiatri, on vaikea asia, koska meidän yhteiskunnassamme "kallonkutistajalla" käyminen mielletään negatiiviseksi ja hävettäväksi asiaksi. Ensimmäinen yhteydenotto on vaikea, koska usein ihminen ei kuitenkaan halua olla se joka tarvitsee ammattiauttajaa johonkin muuhun kuin fyysiseen kipuun ja särkyyn. Lisäksi monilla voi olla ihan sellainen käytännön ongelma, ettei ole tietoa siitä, miten mielenterveyshoitoon hakeudutaan.
Tietysti on vielä sitten masennuksen oireet (voimattomuus, väsymys, mielenkiinnottomuus kaikkea kohtaan, välinpitämättömyys, ahdistuneisuus ym.) siihen päälle vaikeuttamassa hoitoon hakeutumista.
Itse en enää pidä masennusta tai työuupumusta tabuna.
Masennukseni - en ole sitä tosiaankaan valinnut, eikä se ole tuonut elämääni mitään muuta kuin kovin synkkiä aikoja, vuosia.
Työuupumus - olen kouluesimerkki; tunnollinen perfektionismiin pyrkivä suorittaja. Työuupumus oli silti jälkeenpäin katsottuna ehkä parasta, mitä minulle 22-vuotiaana tapahtui: Nyt, kohta kolme vuotta myöhemmin osaan suhtautua työhön ja opintoihin vain niiden ansaitsemalla tavalla. Ymmärrän, miten tärkeää tasapaino elämässä on minun oman henkisen hyvinvointini kannalta. Osaan ja haluan vaalia vapaa-aikaani, jolloin en tee yhtään mitään. Olisin ehkä oppinut tajuamaan nämä asiat ilman työuupumustakin, mutta en oikein jaksa uskoa siihen mahdollisuuteen, sillä olen oppinut tuntemaan itseäni aika hyvin. Jos se ei olisi tullut 22-vuotiaana, se olisi tullut myöhemmin. Sen kokeminen verrattain nuorella iällä antoi minulle eväitä paljon onnellisempaan elämään.
Yksi silmiinpistävä asia on, että vaikka mielenterveys-ala (psykologia ja psykiatria) on kohtuu hyvissä kantimissa tutkimuksen ja ammattitaidon puolesta, niin sen esiintulo ja arvostaminen on ilmiönä käsittämätön. Ihmisten on todella hankala hakeutua oikeiden tahojen puheille, sillä mitään varsinaista "yleistä" kanavaa ei ole. Käytännössä homma menee siten, että psykologin ja psykiatrin vastaanotolle päätyy vasta yleislääkärikäynnin kautta, jos edes silloinkaan.
Kouluissa on onneksi nykyään yleensä mahdollisuus päästä psykologin luokse, mutta valitettavan usein matka todellisissa tapauksissa tyssää siihen, että ensin on tavattava kuraattori tai terveydenhoitaja, jolla ei ole minkään valtakunannan komeptenssia arvioida henkilön tilaa. Pahmmassa tapauksessa psykologiasta innostunut terkkari koittaa leikkiä psykologia itse.
Asettelu on tehty ongelmalliseksi myös siten, että psykiatrin kompetenssia arvioida potilasta on usein kovin ristiriitainen. Varsinaisia analyyseja kun ei pitäisi tehdä kuin psykologin toimesta. Masennus saatettaankin usein todeta pelkästään lomaketestillä, jonka jälkeen määrätään pillerit kouraan ja yhteys psykologiin. Suora yhteys psykologiin, joka olisi todennäköisesti mielekkäämpi vaihtoehto potilaan kannalta, on hankala, sillä Kelaa ei saa korvaamaan käyntejä ilman psykiatrin lausuntoa (itseasiassa Kela ei vieläkään taida korvata psykologi-käynneistä kuin osan ja senkin tiettyyn rajaan asti, mikä on uskomatonta). Myös vakuutusyhtiöt ilmeisesti haluavat psykiatri-lausuntoja. Tässä on yksi asennevamma, joka byrokratia kohdistaa kansallista mielenteveyttä kohtaan.
Muutoinkin psykologi-psykiatri asettelu on hämärä. Teoriapohja molemmilla on eri, mutta käytännössä molemmat saattava työskennellä psykoterapeutteina. Psykiatrilla on takana lääketieteelliset opinnot ja lyhyt erikoistuminen mielentoimintaan, verrattuna psykologeihin, jotka terapeuttina toimiessaan (vissiinkin lisensiaatti minimi) ovat opiskelleet 8 vuotta. Tähänkin varmasti moni toivoisi yhdistävää ratkaisua, jossa monen ammattilaisen sijasta koulutusta voitasiin yhdenmukaistaa ja tuottaa vain yksi ammattiryhmä. Tilanteessa, jossa sekä psykiatreista, että psykologiesta on huutava pula, on absurdia, että työtä joudutaan ikäänkuin tekemään kahteenkertaan.
Lisäksi täytyy huomioida, että tässä tarkoitetaan psykologia joka on terapiian erikoistunut (kaikki psykologit eivät automaattisesti ole) ja niitä on muuten todella vähän.